Kahdeksastoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!


Edellisestä kirjeestäni on kulunut liki pari kuukautta. Onko se liian pitkä aika? Haluaisitko kuulla minusta useammin?


Voin sanoa, että on ollut kaikenlaista. Tällä kertaa kaikkea positiivisesti elähdyttävää, oudoista kulmista sieluani avartavaa. Enkä ole oikein osannut kirjoittaa aiemmin, jos nytkään.


Elokuun lopulla osallistuin luontoyhteysohjaajakoulutukseen. Vaikuttavin kokemus oli vierailu Kirkkonummella sijaitsevaan Äiti maan kohtu -luolaan. Nojata viileää, vakaata kiviseinämää vasten, aavistaa valo luolan halkemista, ryömiä ulos häikäisevään päivänvaloon. Sanat tuntuvat nyt haparoivilta, olenhan vastasyntynyt! Siksi laitan sieltä muutaman kuvan, jotta saat aavistuksen, vaikka kuvatkin ovat kaksiulotteisia, enkä tiedä kuinka ne avautuvat sinulle. Mutta sekin oli yksi koulutuksemme anti. Ehkä ensimmäistä kertaa tajusin kristallinkirkkaasti miten eri tavalla voi samat asiat kokea. Tämähän on tietysti itsestään selvää, mutta hyvä että tajusin nyt.

Kolmas silmäni avautuu?

Toinen päivä, josta haluan kertoa sinulle, on syyskuun viides. Meillä oli kotimme Kvakkulan rannassa pystytettynä kaksi suurta sadekatosta ja niiden alla kokoontui 13 sielua intuitiivisen kirjoittamisen kurssille. Kurssin ohjasi kirjailija Laura Paloheimo – kiitos, kiitos, kiitos, Laura! Tuuli ujelsi, sade ropisi kattoon ja tuli räiskyi nuotiossa. Tauolla lämmittelimme sormiamme kahvikuppeja vasten. Omia tekstejä ei luettu ääneen, ne kirjoitettiin itselle.


Kuka olen ja miksi olen täällä? Mitä minun tulee elämästä oppia? Millaisista ihmisistä ja asioista olisi hyvä päästää irti? Miten voin ilmentää luovuuttani? Mikä tekee minut onnelliseksi? Millainen on villi ja vapaa minä?


Lyhyitä kirjoitushetkiä, minuutteja, ei tunteja, sillä jokainen ymmärtää, että yhteenkään edellä esitetyistä kysymyksistä ei voi tyhjentävästi vastata, sillä vastaukset muuttuvat hetki hetkeltä. Välillä kynä oli pakko laskea alas, sulkea silmät ja unohtua sateen rummutukseen. Kun kurssi oli ohi ja piha tyhjeni autoista toteutin villeimmän unelmani ja lämmitin saunan. Miehen kanssa hiljaksiin lauteilla hikoillessamme muistin kirjailija Torsti Lehtisen käyntikorttitekstin:

Koirat ja kirjailijat hikoilevat kielellään.

Olen oppinut tänä kesänä, että on hyvä olla yhdessä ja itsekseen. Että perunan ei tarvitse kukkia tuottaakseen satoa. Ja että kasvihuoneelle pitää löytää parempi valokulma. Nyt se oli liian varjossa ja tomaatit piti nostaa keittiön pöydälle kypsyyntymään. Ystävän neuvosta asettelin niiden viereen omenan ja sipulin, kuulemma punastelevat herkemmin. Kuinka herkkää!


Antoisaa sadonkorjuun aikaa toivottaen,

Ansku

4 comments

  1. kirsisaukonsaari · 16 syyskuun, 2020

    Juu, kyllä ainakin minä lukisin kuulumisiasi useammin!

    Liked by 1 henkilö

  2. Kvakkula · 17 syyskuun, 2020

    Tämä selvä :)!

    Tykkää

  3. Katriina Uu · 17 syyskuun, 2020

    Kirjoita niin usein kuin koet itse hyväksi. Luen kaikki postauksesi joka tapauksessa!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s