Seitsemästoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Herneet kukkii, perunat ei, tomaattiraakileita on ainakin kolme, karviaisia kaksi, mustaviinimarjoja ei yhden yhtä. Suklaakirsikat punoittavat lupaavasti, vain suklaakuorrute puuttuu. Ensimmäinen porkkana on vedetty maasta. Pituus viisi, paksuus puoli senttimetriä, maku hyvin selkeästi porkkanamainen. Kalastuslupa on hankittu. Olemme vakaasti polulla kohti omavaraistaloutta. Onneksi olen kuitenkin vielä palkkatyössä. Ja pakkasesta löytyy penangcurry-pakastekuutioita hätävaraksi.


Eilen alkoi parin viikon kesälomapätkä, jonka aikana on tarkoitus toteuttaa maaliskuulla koronan vuoksi peruuntunut sukuloimismatka Savon sydämeen. Mummo täyttää pian 92 ja niillä lukemilla kannattaa juhlia jokaista vuotta, vaikka jokaista päivää. Mutta eipä kannata odottaa yhdeksääkymmentä vuotta, että voi juhlia. Kannattaa aloittaa se nyt. Tiedä vaikka huomista ei tule.


Kahdeksan vuotta sitten extempore päätimme ystävän (kiitos, Nölli!) kanssa juhlia täysin epätasalukuisia syntymäpäiviämme ihan vaan koska huvitti juhlia. Ja koska oli ilman muuta selvää, että kukaan muu ei niitä ainakaan juhli, jos emme me itse. Syntymäpäivämme ovat kahden päivän välein helmikuussa ja kutsuimme itsemme sukulaisystävien luokse (kiitos, Marjo ja Marko!). Nyyttärimeiningillä syntyi makoisa kohtaaminen. Sen jälkeen olemme kokoontuneet vaihtelevin porukoin ja maisemin juhlimaan vuosittain (kiitos, kaikki te!). Kolmaskin helmikuinen ystävä (kiitos, Johanna!) on liittynyt juhlittavien sankarikaartiin, mutta juhlinnan syy on syvempi kuin yksittäisten ihmisten rypistyminen vuosi vuodelta. Kyse on ystävyydestä ja yhteydestä, joka kantaa, vaikka me kompuroimme ja kolhimme itseämme, toisiakin. Sanaparsi ryppyjä rakkaudessa on saanut täysin uuden, lohdullisen ja toiveikkaan merkityksen.


On-off-unelmoimme mieheni kanssa omavaraistaloudesta (kiitos, rakas kanssaunelmoijani Kvakku!), mutta ihmissuhdeasioissa se ei oikein toimi. Ihminen ei ole valkovuokko, joka kaksineuvoisena lisääntyy itse itsestään. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, muuten ei uutta synny. Toki hiljaiset erakkohetket ovat tarpeen, mutta erämaajoogiksi en halua. Olen kiitollinen ystävistäni, jotka tietävät mistä kaikkialta olen kotoisin ja sen, että pääosin en ole kotoisin mistään. On paljon sellaista, jota en ole kertonut heille. On paljon sellaista, jota he näkevät, vaikka en kerro. Ja sellaista jonka he näkevät selkeämmin kuin minä itse koskaan kykenen. Sokea piste tuntuu kovin mitättömältä ilmaisulta, kun puhutaan siitä, mitä en itsessäni näe. Usein omien vajavuuksien, mutta myös potentiaalin suhteen voi olla lähes umpisokea. Kohtaaminen ystävän kanssa on peilisali. Se voi olla psykoottinen painajainen tai mahdollisuus itseni hahmottamiseen täysin uudesta kulmasta, laajemmin, rehellisemmin ja ehyemmin.


Kännykkäni putosi helmikuussa avantoon, maaliskuussa korona hiljensi kalenterin. Syvältä kumpuava helpotuksen huokaus paljasti, että olin elänyt yli voimieni. Oli tarpeen palauttaa vahva yhteys itseen. Nyt kun olen saanut oleilla, haahuilla, uida ja saunoa yllin kyllin ja antanut kynnenalusteni multaantua, tunnen että voimia on kuin onkin, vaikka kevään suonsilmät hetkellisesti sokaisivatkin lähes täysin. Vaikka toisina öinä uni yhä kaikkoaa, niin toisina se tulee ja pitää minut syleilyssään kauas ohi aamuruskon. Enkä pelkää yötä, en päivääkään.


Ehkä muistatkin, että annoin itselleni viiskymppislahjaksi joogaopettajan tapaamisen. Hän teki minulle 40 päivän ohjelman, jota minun tuli toteuttaa päivittäin (kiitos, Inderjit!). Lahja oli osuva – kiitos, ihanainen Ansku! – ja kundaliinijoogasta on tullut osa jokaista päivääni. Ei pakollinen suorite tai hyvinvointiprojekti, vaan hyvä hetki itseni kanssa maailmankaikkeudessa. Sivutuotteena keskivartalo on paremmin hallinnassa ja henki kulkee (siihen toki auttaa päivittäin vetämäni kortisonipiippukin).


Nyt on ollut taas suorastaan kaipuu kohtaamisiin ja voimia tavata rakkaita ihmisiä (muitakin kuin lapsia ja lapsenlapsia, joita tapaisin vaikka kuolleen ruumiini yli). Kivasti kutkutteleva kaasujalka on kuljettanut minua yli maakuntarajojen ja olen käynyt ihastelemassa ystävän tomaatti- ja chilitaimia ihan Päijät-Hämeessä saakka. Siinä sivussa hoitui sielutkin ja maailma on taas leppäkertun siiveniskun verran parempi paikka (kiitos, Katriina!).

Lomamatkallekin starttaan iloisin mielin. Toivon vain, että suurhelteet eivät iske sillä aikaa ja kuivata Rimmilän perukoilla orastelevaa unelmaamme omavaraistaloudesta. Mutta jos kuivattaa, niin onhan vielä penangcurry. Ja jos sähköt menevät – niin kuin ne usein täällä menevät – ja pakkanen curreineen sulaa, niin ehkä on aika paastota.

Kesäterkuin,
Ansku

P.s. Lämmin suositus kesäiltojen hämärtyessä on ystäväni Katriinan runoblogi Hämärien hetkien tuikut (katriinauu.blogspot.com)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s