Eka kirje

nyt alkoi Lyyti kirjoittamaan

Tervehdys Rimmilästä!

Postilakko alkoi Suomessa 11.11.2019 ja lupasin itselleni, että kun se loppuu, alan kirjoittaa kirjeitä.

Olen taipuvainen dramatisointiin ja jo kolmantena päivänä lakon alkamisesta kuvittelin miten se leviää kuin kulovalkea ja jäämme loukkuun Rimmilään, jonne olemme juuri muuttaneet Kvakun kanssa. Ei siinä mitään, pahempiakin loukkuja on. Ikkunasta avautuu järvimaisema ja vaikka sähkötkin ovat täällä katkenneet muutamaan otteeseen, on puilla lämpiävät pönttöuunit taanneet lämmön ja ruoat päässeet sulavasta jääkaapista turvaan umpikylmään eteiseen. Pahin skenaario liittyikin mielikuvien tsunamiin, jossa lakko vyöryy lamauttaen kaiken enkä enää koskaan näe tai edes kuule lapsenlapsiani, jotka asuvat Helsingissä. Koska junatkaan ei kulje, ja auto on hyödytön, koska bensan myynti loppuu ja kaikki yhteydet aina viidenteen geehen asti sammuvat.

(ai miten niin olen entäjoswhatif-persoonallisuus!?)

Postilakko loppui ja jätti jälkeensä varmasti tuhannentuhansia, joille Posti on kirosana. Minä olen lähettänyt viimeisen kuukauden aikana noin sata kirjettä postitse. Tosin ne olivat kaikki kopio samasta tabletilla näpyttelemästäni kirjeestä. Kuoleman puolikas lähestyy ja se virittää kaikenlaisia tilinpäätöstunnelmia. Niinpä lähetin synttärikirjeen kaikille, jotka ovat jotenkin merkittävästi sotkeentuneet elämääni. Ja joiden postiosoitteen sain käsiini. Kuoret, merkit ja tulostuspaperi loppuivat kesken ja osa sai kirjeen sähköpostitse – myös ne 10%, joille posti ei tähän päivään mennessä ole vienyt perille hartaudella valmistelemiani retrokirjeitä, joihin teetin ihan oman postimerkinkin valokuvasta, jossa rummuttelemme Kvakun kanssa joen rannalla.


Kirjeen kirjoittaminen oli merkittävä kokemus itselleni. Puhdistava, henkinen konmaritus. Marie Kondosta voi olla montaa mieltä. Minusta on mielenkiintoista, miten ihminen onnistuu luomaan omasta neuroosistaan loistavan bisneksen. Someraivo, joka syntyi hänen perustamastaan kondolle-itselleen-sparky-joyta-tuovat-tavarat -putiikista, oli piristävä. Odotan ilolla Marien kolmatta aaltoa. Ja odotellessa kylven oman elämäni sparkyjoyssa. Vaatteet lojuu kasoissa siellä täällä ja kirjat kohoavat kuin baabelin tornit sängyn vierellä (aloitan useita kerralla, suurimmassa osassa exit-point tulee vastaan ennen sivua kolmetoista). Olen onnellinen roinani keskellä, kunhan hätäuloskäyntireitti on selvillä. Meitä on nääs vakavasti varotettu häkämyrkytyksestä näiden pönttöuunien ja puuhellan kanssa touhutessamme.


Mutta siis, palatakseni kirjeiden kirjoittamiseen…

(ai miten niin eksyn sivulauseisiin!)

Synttärikirjeen kirjoittaminen oli niin mukava kokemus, että en malta lopettaa. En kuitenkaan viitsi rasittaa läheisiäni syväluotaavilla lähestymisillä viikottain. Niinpä päätin uskoa miestäni, joka on jo monituiset kerrat ehdottanut että pitäisin blogia, koska ”muutenkin suollan tolkuttomasti tekstiä paperille päivittäin”.
Tällä kertaa en aio tukea Postia, vaan siirryin toiseen ulottuvuuteen kirjoittaakseni…hmm…jollekin/joillekin? Vai teille? Vai peräti sinulle?

Jos ennen muinoin etsi kirjekavereita, niitä löytyi lehtien takakansista. Lukuisat ihmiset saivat kirjeiden myötä elinikäisiä ystäviä. On niitä toisenlaisiakin tarinoita, mutta yritän olla tässä positiivinen. Joku on jopa saattanut matkustaa toiselle mantereelle lopulta tapaamaan kasvoista kasvoihin ihmistä, jonka kanssa on kynäillyt vuosikausia. Ihmistä, josta on kirje kirjeeltä, melkein vaivihkaa, tullut läheinen. Ehkä läheisempi kuin yksikään niistä, joiden kanssa päivittäin vaihtaa satoja sanoja ja katseita. Se ei voi tapahtua hetkessä, vaikka joskus kyllä joku ihminen osuu kerralla niin ytimeen, että on täysin selvää, että kyseessä on ns. oma ihminen. Mutta sellaisenkin kanssa on lopulta edessä mainion mutkikas, ahaaelämyksellinen matka nimeltä tutustuminen.


Nykyihminen ei juuri kirjoita kirjeitä. Hän aloittaa blogin, jossa saa melko vapaasti suoltaa omaa tekstiään verkkoon, jossa siihen tarttuu epämääräinen joukko lähi-ilmoilla pörrääviä. Osa kommentoi, joskus syntyy jonkinlaista vuorovaikutustakin, mutta pääosin kai kyseessä on seurattava-seuraaja -asetelma. Blogi kuulostaa siis ihan hyvältä jutulta. Sillä en minäkään etsi ystäviä. Mutta toisaalta on turha esittää myöskään, että kirjoitan VAIN koska haluan kirjoittaa. Tietenkin haluan, että sanani (ainakin osa niistä) tavoittavat jonkun jossain eli sinut. Ja aion kutsua blogiani kirjeeksi, koska kirje on kiva sana.


Koska jo pelkästään kohteliaisuuden – saati ihmillisyyden – vuoksi on hyvä tietää kenen kirjettä lukee, aion esitellä sinulle itseni. Suomessa sanotaan usein ensin nimi. Ennen kysyttiin kenen lapsi on tai mistä on kotoisin, mutta nykyään sillä ei tunnu olevan niin paljon merkitystä kuin sillä, mitä ihminen tekee. Aloitan nyt esittelyni nykyaikaisen, suomalaisen protokollan mukaisesti nimestä ja tekemisestäni

(vaikka tiedätkin kyllä jo ihan hemmetisti vaikka mitä minusta edellä kirjoitetun perusteella, mutta en olekaan ihan supisupisuomalainen):

  1. Nimi

Olen ristimänimeltäni Anumari. Äiti olisi halunnut minusta Mariannen, isä Anun (Anu Kaipaisen mukaan). Olen siis kompromissi.
Lähiperheeni kutsuu minua Maikiksi (juontaa juurensa todennäköisesti Pikku Kakkosessa esiintyneeseen Maikkiin, mutta ei ole ihan varma juttu). Yritin kotouttaa itseni tehokkaasti opiskelupaikkakunnalleni ja esittelin itseni Maikkina. Vuosien ajan tuntui todella oudolta, että lähes ventovieraat ihmiset kutsuvat minua nimellä, joka oli varattu vain lähimmilleni. Kotoisa vieraus – se on muutenkin minulle tyypillinen olotila.
Anukki, sanovat mummo ja pappa ja muutama muukin rakas sukulainen. Anu, sanoo suurin osa vuosina 1978 -1990 tapaamistani ihmisistä ja nykyisinkin sellaiset, jotka lupaa kysymättä lyhentelevät toisten nimiä.
Mieheni on ensimmäinen, joka on kutsunut minua nimellä Ansku. Hänen lempinimensä on Jansku, joten yhdessä olemme kuin runo.
Muita nimiäni ovat Pumppernikkeli ja viimeisimpänä Dreaming Raven.

2. Mitä teen

Käyn ihan virallisessa, palkallisessa työssä, josta pidän paljon, mutta se on välillä läkähdyttänyt minut henkihieveriin. Vastapainoksi häärään kaikenlaista sekalaista (jota ei nyt todellakaan paljasteta heti alkuun!) ja vietän aikaa omien ihmisteni kanssa. Välillä umpieristäydyn keskelle korpea.
Juuri tällä hetkellä olen tässä ja kirjoitan sinulle.

Terkuin,
Ansku

Kahdeskymmenes kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Kohta on vuosi siitä, kun kirjoitin sinulle ensimmäisen kerran. Pitäisi palata kirjeisiin ja käydä läpi mitä on tullut sanottua. Toisaalta ajat muuttuvat, kerran niin tärkeät asiat saattavat menettää merkityksensä ja uusia tulla tilalle. Kertaus on opintojen äiti, mutta ihmisten välisissä suhteissa ei asioiden kertaaminen, pänttäys ainakaan, välttämättä tuo tulosta. Olisi hyvä nähdä tuttu ja turvallinen edes hetkittäin vierain, valppain silmin.

Tämä vuosi on kokonaisuudessaan ollut uuden oppimista. Ja kuinka nopeasti kaikkeen tottuu! Tuskin muistan aikaa ennen koronaa, ennen turvavälejä. Maski naamalla istuminen vastaanotolla tuntuu täysin luontevalta. Silmälasitkaan eivät enää huurustu joka henkäyksellä. Mikroilmeet luetaan silmäkulmista, keho kielii omaa tarinaansa. Massatapahtumiin en kaipaa, mutta viikko sitten elokuviin kyllä. Sen sijaan ajoin Tiiriön autopesukadulle. Valoshow oli inspiroiva.

Asumme muuten edelleen Rimmilässä. Katumuksen hetkiä on ollut, mutta ne ovat painottuneet työpäivän jälkeisiin iltoihin, kun umpipimeässä kurvaa kotiin, joka haisee puunkyllästysaine KY5:lle (the mummon mökin tuoksu, joka ei ole sama kuin home). Olisi kiva päästä pesulle, mutta ei viitsi rämpiä rantasaunalle padan alle tulia laittamaan. Eikä saunalla ilkeä peseytyä, jos saunaa ei lämmitä, siellä on liian vilpoisaa. Avanto on eri asia, sinne pulahdan mielelläni. Se on rehellisen kylmää.

Vuoteen on mahtunut keveyttä ja suurta tuskaa, itkuvirsikurssi ja kuplivaa onnea, sairauslomaa ja Lempäälän luontaiskylpylää, jossain välissä käväisi kesä ja marraskuu tahkoi ennätyslämpötiloja. Puita on kannettu, saunaa lämmitetty, jäitä rikottu, ruokaa laitettu, tiskattu käsin, pyykkejä rahdattu sinne, missä kunnallinen vesi virtaa ja on pyykkikone. Huomaan että arkiset puuhat pitävät jalkani maassa ja niskani sopivasti jumissa. Tietokoneella nököttäminen hoitaa loput.

Ja kyllä, olen nähnyt myös muita ihmisiä, pääosin ns. omia ihmisiä, mutta työn puolesta tietysti ventovieraitakin. Kevään karanteeninomaisissa syövereissä jossain kohtaa tunnustin itselleni: olen sekä ypöyksinäisyyttä että toisten ihmisten seuraa kaipaava yksilö. Tarvitsen peilautumispintaa ja siihen ei riitä oma peilikuva. Luojan kiitos asun sielunveljeni Kvakun kanssa, jonka kiinnostuksen alueet ovat niin megalomaanisen laajat, että saan yllin kyllin tieteellisfilosofisuskonnollishistoriallisarkeologisgeopoliittistietoutta vain kuuntelemalla hänen muminaansakin. Onneksi on myös ystäviä, joiden kanssa voi olla kipuineen kaikkineen, silti nauraakin ja kiipeillä onnen kukkuloille nivelet natisten.

Kolmivuotias lapsenlapseni kävi äitinsä kanssa hautausmaalla pyhäin miesten päivänä. Itsepintaisesti hän kutsuu hautausmaata terveysmaaksi, emmekä tiedä miksi. Mutta se on ehkä oivallisin nimi paikalle, jonka uumeniin joutuneet ovat toden totta lopultakin päässeet eroon sairauksistaan. Meillä ei ole ollut tapana käydä jouluaattona haudoilla. Niinä kertoina kun olen sen tehnyt, on liekehtivä kynttilämeri saanut silmäkulmatkin lainehtimaan.

Tänä jouluna sytytämme Kvakkulan isolle rantakivelle kynttilät niiden muistoksi, jotka ovat siirtyneet meidän tietämättömiin. Mutta haluan sytyttää kynttilöitä niillekin, jotka ovat vielä ulottuvilla, vaikka turvavälien päässä. Niin kauan kuin on elämää, on yhteyden mahdollisuus.

Kiitos että olet lukenut kirjeitäni! Ilman sinua kirjoittaisin vain itselleni, eikä sekään tietysti ole tyhjänpäiväistä. Silti lämmittää sydänjuuria myöten ajatus siitä, että joku jossain lukee kirjoittamani sanat, sillä sitä kautta ne voivat alkaa elämään, liikauttaa ja lohduttaakin. Siksi sytytän kynttilän sinullekin!

Rakkain jouluterveisin,

Ansku

Yhdeksästoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Elokuisen luontoyhteysohjaajakoulutuksen jälkeen olen halannut puita, useampaakin. Olen yrittänyt kuunnella herkemmin luonnon viestejä ja ottaa oppia siitä (vai hänestä?). Olen kutistunut kokoisekseni tähtitaivaan alla ja myrskytuulen puhaltaessa niin, että tajunta lakoaa. Ja kantoon väsyneenä kompastuessani yhtäkkiä huomannut, että sadekin lepää, helminauhana jonkun toisen kutomassa riippukeinussa.

Mutta sitten on tietysti arki, realiteetit ja pläts. Seuraavassa valokuvassa näkyy opinnäytetyöni ”Tomaatin viesti” loppukesältä. Pakkohan ne oli poimia vihreinä, kun eivät kypsyneet kasvihuoneessa pihan perällä. Ystävän neuvosta asettelin tomaatinraakileitten joukkoon omenan ja sipulin. Ne vauhdittivatkin kypsymistä huimasti, aina mätänemiseen saakka. Kuvan alla ”kuulemani” viestit.

  Viestit:      

osta ketsuppisi kaupasta

mikä viherpeukalo oletkaan

siirrä kasvihuone pikkasen aurinkoisempaan paikkaan

muuta jonnekin, missä saadaan molemmat lämpöä ilman kasvihuonetta

kai sä muistat että olit allerginen meille lapsena

jätä puutarhahommat ne paremmin osaaville

ota opiksesi ja ensi vuonna uusi yritys

Olen (syötynä) terveyspommi! T:tomaatti (ei vihreä!)

kilohinnasta ei keskustella

vai kannattaisko sittenkin

ei täällä mikään kasva

sä et puhunut mulle mitään koko kesänä, kastelit kyllä

älä rupee analysoimaan

jee, sä yritit

kannattaa keskittää voimavarat johonkin muuhun kasvatustyöhön

unohda kasvattaminen

älä luovuta

kaikki mätänee aikanaan                                                                                                                                    

Annan tomaattien jatkaa puhutteluaan ”haudan takaa”, sillä ne tosiaan mätänivät kaikki tyynni neljää lukuunottamatta, jotka olivat kieltämättä kyllä varsin maukkaita.

Menneellä viikolla satoi sentin ensilumi ja eilen aamulla ritisi millin jää allani, kun pulahdin Renkajärveen. Viesti on selvä. Nyt on aika puutarhurin keskittyä muihin hommiin ja hommia onkin riittänyt.

Olemme kahden ex-työtoverini kanssa lyöneet päät ja sielumme yhteen, perustaneet kolmen akan voimatiimin ja antaneet sille nimen Voimakat.

Rakentelemme unelmatyöpaikkaamme, joka ei siis ole luomumaatila, vaikkakin liittyy ravituksi tulemiseen ja kasvuun. Haaveena on hirsiseinäinen kahvila-kurssikeskus-sielunhyvinvointikeskus veden äärellä. Paikka, jossa voisi piipahtaa kahvilla tai sointukylvyssä tai tulla kursseille lepäämään, virkistymään, oppimaan jopa jotain uutta, löytämään itsestään luovuuden lähteet tai peräti uuden suunnan elämälleen (jos sellaista kaipaa).

Yhtä kartanoa kävimme jo katsomassa Lopella, mutta seuraamme myös uutisia ja kartano-kahvila-kurssikeskus & korona ei kuulostanut hyvältä kombolta. Paitsi jos olisimme saaneet kartanon vuokralle puoli-ilmaiseksi.

Älä luovuta, sanoo tomaatti ja sisäinen intuitio peesaa. Lähdemmekin liikkeelle pienemmin neliöin, halvemmalla kilohinnalla, kevyemmällä otteella, levosta käsin. Ja joulukuun alusta meillä on ihana, avara tila Tehdasvillassa, Hattulan keskustassa aivan radan varrella. 1900-luvun alussa siellä on valmistettu kirkkoviinit, mikä sopiikin hyvin teemaan, sillä nytkin siellä on ”pöytä katettuna”. Ja kutsu käy tulla juuri sellaisena kuin olet. Kaikki on valmista!

Kuulostelen keittiön ikkunasta juuri nyt näkyvää harmautta. Taidan antaa sateen urakoida. Ja vetäyden helminauhaksi sohvalle lepäilemään. Toivon sinullekin lepoisaa oloa <3!

Lämpimin terveisin,

Ansku

Ps. Voimakat – touhua ja tapahtumia löydät Instagrammissa ja Facebookissa sivulla Voimakat

Kahdeksastoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!


Edellisestä kirjeestäni on kulunut liki pari kuukautta. Onko se liian pitkä aika? Haluaisitko kuulla minusta useammin?


Voin sanoa, että on ollut kaikenlaista. Tällä kertaa kaikkea positiivisesti elähdyttävää, oudoista kulmista sieluani avartavaa. Enkä ole oikein osannut kirjoittaa aiemmin, jos nytkään.


Elokuun lopulla osallistuin luontoyhteysohjaajakoulutukseen. Vaikuttavin kokemus oli vierailu Kirkkonummella sijaitsevaan Äiti maan kohtu -luolaan. Nojata viileää, vakaata kiviseinämää vasten, aavistaa valo luolan halkemista, ryömiä ulos häikäisevään päivänvaloon. Sanat tuntuvat nyt haparoivilta, olenhan vastasyntynyt! Siksi laitan sieltä muutaman kuvan, jotta saat aavistuksen, vaikka kuvatkin ovat kaksiulotteisia, enkä tiedä kuinka ne avautuvat sinulle. Mutta sekin oli yksi koulutuksemme anti. Ehkä ensimmäistä kertaa tajusin kristallinkirkkaasti miten eri tavalla voi samat asiat kokea. Tämähän on tietysti itsestään selvää, mutta hyvä että tajusin nyt.

Kolmas silmäni avautuu?

Toinen päivä, josta haluan kertoa sinulle, on syyskuun viides. Meillä oli kotimme Kvakkulan rannassa pystytettynä kaksi suurta sadekatosta ja niiden alla kokoontui 13 sielua intuitiivisen kirjoittamisen kurssille. Kurssin ohjasi kirjailija Laura Paloheimo – kiitos, kiitos, kiitos, Laura! Tuuli ujelsi, sade ropisi kattoon ja tuli räiskyi nuotiossa. Tauolla lämmittelimme sormiamme kahvikuppeja vasten. Omia tekstejä ei luettu ääneen, ne kirjoitettiin itselle.


Kuka olen ja miksi olen täällä? Mitä minun tulee elämästä oppia? Millaisista ihmisistä ja asioista olisi hyvä päästää irti? Miten voin ilmentää luovuuttani? Mikä tekee minut onnelliseksi? Millainen on villi ja vapaa minä?


Lyhyitä kirjoitushetkiä, minuutteja, ei tunteja, sillä jokainen ymmärtää, että yhteenkään edellä esitetyistä kysymyksistä ei voi tyhjentävästi vastata, sillä vastaukset muuttuvat hetki hetkeltä. Välillä kynä oli pakko laskea alas, sulkea silmät ja unohtua sateen rummutukseen. Kun kurssi oli ohi ja piha tyhjeni autoista toteutin villeimmän unelmani ja lämmitin saunan. Miehen kanssa hiljaksiin lauteilla hikoillessamme muistin kirjailija Torsti Lehtisen käyntikorttitekstin:

Koirat ja kirjailijat hikoilevat kielellään.

Olen oppinut tänä kesänä, että on hyvä olla yhdessä ja itsekseen. Että perunan ei tarvitse kukkia tuottaakseen satoa. Ja että kasvihuoneelle pitää löytää parempi valokulma. Nyt se oli liian varjossa ja tomaatit piti nostaa keittiön pöydälle kypsyyntymään. Ystävän neuvosta asettelin niiden viereen omenan ja sipulin, kuulemma punastelevat herkemmin. Kuinka herkkää!


Antoisaa sadonkorjuun aikaa toivottaen,

Ansku

Seitsemästoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Herneet kukkii, perunat ei, tomaattiraakileita on ainakin kolme, karviaisia kaksi, mustaviinimarjoja ei yhden yhtä. Suklaakirsikat punoittavat lupaavasti, vain suklaakuorrute puuttuu. Ensimmäinen porkkana on vedetty maasta. Pituus viisi, paksuus puoli senttimetriä, maku hyvin selkeästi porkkanamainen. Kalastuslupa on hankittu. Olemme vakaasti polulla kohti omavaraistaloutta. Onneksi olen kuitenkin vielä palkkatyössä. Ja pakkasesta löytyy penangcurry-pakastekuutioita hätävaraksi.


Eilen alkoi parin viikon kesälomapätkä, jonka aikana on tarkoitus toteuttaa maaliskuulla koronan vuoksi peruuntunut sukuloimismatka Savon sydämeen. Mummo täyttää pian 92 ja niillä lukemilla kannattaa juhlia jokaista vuotta, vaikka jokaista päivää. Mutta eipä kannata odottaa yhdeksääkymmentä vuotta, että voi juhlia. Kannattaa aloittaa se nyt. Tiedä vaikka huomista ei tule.


Kahdeksan vuotta sitten extempore päätimme ystävän (kiitos, Nölli!) kanssa juhlia täysin epätasalukuisia syntymäpäiviämme ihan vaan koska huvitti juhlia. Ja koska oli ilman muuta selvää, että kukaan muu ei niitä ainakaan juhli, jos emme me itse. Syntymäpäivämme ovat kahden päivän välein helmikuussa ja kutsuimme itsemme sukulaisystävien luokse (kiitos, Marjo ja Marko!). Nyyttärimeiningillä syntyi makoisa kohtaaminen. Sen jälkeen olemme kokoontuneet vaihtelevin porukoin ja maisemin juhlimaan vuosittain (kiitos, kaikki te!). Kolmaskin helmikuinen ystävä (kiitos, Johanna!) on liittynyt juhlittavien sankarikaartiin, mutta juhlinnan syy on syvempi kuin yksittäisten ihmisten rypistyminen vuosi vuodelta. Kyse on ystävyydestä ja yhteydestä, joka kantaa, vaikka me kompuroimme ja kolhimme itseämme, toisiakin. Sanaparsi ryppyjä rakkaudessa on saanut täysin uuden, lohdullisen ja toiveikkaan merkityksen.


On-off-unelmoimme mieheni kanssa omavaraistaloudesta (kiitos, rakas kanssaunelmoijani Kvakku!), mutta ihmissuhdeasioissa se ei oikein toimi. Ihminen ei ole valkovuokko, joka kaksineuvoisena lisääntyy itse itsestään. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, muuten ei uutta synny. Toki hiljaiset erakkohetket ovat tarpeen, mutta erämaajoogiksi en halua. Olen kiitollinen ystävistäni, jotka tietävät mistä kaikkialta olen kotoisin ja sen, että pääosin en ole kotoisin mistään. On paljon sellaista, jota en ole kertonut heille. On paljon sellaista, jota he näkevät, vaikka en kerro. Ja sellaista jonka he näkevät selkeämmin kuin minä itse koskaan kykenen. Sokea piste tuntuu kovin mitättömältä ilmaisulta, kun puhutaan siitä, mitä en itsessäni näe. Usein omien vajavuuksien, mutta myös potentiaalin suhteen voi olla lähes umpisokea. Kohtaaminen ystävän kanssa on peilisali. Se voi olla psykoottinen painajainen tai mahdollisuus itseni hahmottamiseen täysin uudesta kulmasta, laajemmin, rehellisemmin ja ehyemmin.


Kännykkäni putosi helmikuussa avantoon, maaliskuussa korona hiljensi kalenterin. Syvältä kumpuava helpotuksen huokaus paljasti, että olin elänyt yli voimieni. Oli tarpeen palauttaa vahva yhteys itseen. Nyt kun olen saanut oleilla, haahuilla, uida ja saunoa yllin kyllin ja antanut kynnenalusteni multaantua, tunnen että voimia on kuin onkin, vaikka kevään suonsilmät hetkellisesti sokaisivatkin lähes täysin. Vaikka toisina öinä uni yhä kaikkoaa, niin toisina se tulee ja pitää minut syleilyssään kauas ohi aamuruskon. Enkä pelkää yötä, en päivääkään.


Ehkä muistatkin, että annoin itselleni viiskymppislahjaksi joogaopettajan tapaamisen. Hän teki minulle 40 päivän ohjelman, jota minun tuli toteuttaa päivittäin (kiitos, Inderjit!). Lahja oli osuva – kiitos, ihanainen Ansku! – ja kundaliinijoogasta on tullut osa jokaista päivääni. Ei pakollinen suorite tai hyvinvointiprojekti, vaan hyvä hetki itseni kanssa maailmankaikkeudessa. Sivutuotteena keskivartalo on paremmin hallinnassa ja henki kulkee (siihen toki auttaa päivittäin vetämäni kortisonipiippukin).


Nyt on ollut taas suorastaan kaipuu kohtaamisiin ja voimia tavata rakkaita ihmisiä (muitakin kuin lapsia ja lapsenlapsia, joita tapaisin vaikka kuolleen ruumiini yli). Kivasti kutkutteleva kaasujalka on kuljettanut minua yli maakuntarajojen ja olen käynyt ihastelemassa ystävän tomaatti- ja chilitaimia ihan Päijät-Hämeessä saakka. Siinä sivussa hoitui sielutkin ja maailma on taas leppäkertun siiveniskun verran parempi paikka (kiitos, Katriina!).

Lomamatkallekin starttaan iloisin mielin. Toivon vain, että suurhelteet eivät iske sillä aikaa ja kuivata Rimmilän perukoilla orastelevaa unelmaamme omavaraistaloudesta. Mutta jos kuivattaa, niin onhan vielä penangcurry. Ja jos sähköt menevät – niin kuin ne usein täällä menevät – ja pakkanen curreineen sulaa, niin ehkä on aika paastota.

Kesäterkuin,
Ansku

P.s. Lämmin suositus kesäiltojen hämärtyessä on ystäväni Katriinan runoblogi Hämärien hetkien tuikut (katriinauu.blogspot.com)

Seitsemästoista kirje eikun eka postikortti

Tervehdys Rimmilästä!

Kirjeen kirjoittaminen on nyt just liikaa. Mutta haluan kirjoittaa jotain, jotta tiedät, että olen yhä olemassa. Joten saat ensimmäisen postikortin!
Viimeksi kirjoitin kuolemasta. Se on iso ja lopullinen aihe. Oikeastaan ainoa, mistä sen jälkeen voi kirjoittaa, on elämä.
Parasta lääkettä maatumismietteiden keskellä on arkiset, maatahipovat puuhat. Olen nyppinyt tomaateista varkaita, nyhvännyt kotinurkkia armaani kanssa, juottanut helteen läkähtämää puutarhaa, tiskannut, joogannut, käynyt töissäkin ja tavannut lähimpiäni.
Kesäpäivänseisaus vietettiin askarrellen aikuistenoikeesti tehden omat medicine shieldit (suom.huom. lääkekilpi :)?). Intiaanien perinteessä se on kilpi, joka kuvastaa kaikkea mikä on suojannut ja suojaa minua. Olipahan sukellus!
Terkuin, Ansku
P.s. Kortin kuvassa jatkuu lääketeema: pihapihlajan ympärille valmisteilla oleva medicine wheel.

Kuudestoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Jos sattumoisin huolestuneena pohdit kuinka rasitus-ekg-tutkimukseni sujui, niin helpotan heti oloasi. Poljin kuntopyörää hikipäässä sydänlääkärin ja hoitajan kannustamana suorastaan hurjiin lukemiin (suhteutettuna omaan oletukseeni surkeasta kunnosta). Ja sairauskertomustekstiin on kirjattu:


Sepelvaltimotauti oireiden taustalla vaikuttaa epätodennäköiseltä, sukutaustaa toisaalta on. Runsaasti murheita ollut. Rasituskokeessa hyvä suorituskyky ja ei selkeää iskeemistä…”


Happi siis kulkee ilmasta keuhkojen kautta vereen ja aina sydänlihakseen saakka riittävästi. Suonetkaan eivät ole ainakaan pahasti kalkkiksina, vaan antavat veren virrata lävitseen. Ei siis huolta, vaikka rintaan koskee. Surun koura se siellä puristelee hetkittäin ja salpaa henkeäkin. Onneksi nyt jo tuntuu, että ”uusi normaali” on löytämässä uomaansa.


Kulunut viikko on ollut täyteläinen, riehakas, riemullinen, raastava ja raskas. Tunnelmat ovat kattaneet koko elämän kirjon sen toukkavaiheesta aina hamaan hautaan saakka, kun ensin saimme pitää luonamme esikoisen perhettä viikon ajan ja heidän lähtönsä jälkeen matkasin ystävän hautajaisiin.


Kolmivuotiaan ja kahdensankuisen ihmislapsosen seura on tervehdyttävää. Kaksihampainen aurinkohymy pelasti kaatosadepäivän. Kalahaavi olikin ilmiselvä hevonen, jonka piti saada nukkua päiväunet rantaheinikossa. Jäätelö maistui – dinosauruksellekin – ja telttayö oli ihan paras. Virkistävä aamusuihkukin saatiin, vaikka talossamme ei edes ole suihkua, sillä mörkö tuli ravistelemaan telttaa, jolloin sen katosta yön kerryttämät vesipisarat ropisivat päällemme. Kuinka paljon voimaa ja iloa heistä iminkään, minä inisevän onnellinen hyttysmummo!


Mies otti valokuvia ainakin viisisataa. Hänellä siihen on myös ”biologinen” syy. Valokuvat toimivat vaurioituneen muistin tukena. Mutta olen minäkin löytänyt monta unohdettua hetkeä valokuva-albumien sivuilta, vaikka muistini on mukamas terve. Valokuvat ovat tärkeitä enkä koe, että ne olisivat vain ihmisen epätoivoinen yritys pysäyttää ja säilöä hetkiä. Valokuvat lisäävät kiitollisuutta. Saan kurkkia elettyyn, palata hetkiin melkein kuin ulkopuolisena ja todeta: noillahan on kivaa! Hei, niin meillä olikin! Valokuvien kautta voin myös palauttaa elävämmin mieleen niiden rakkaiden kasvot, jotka ovat jo siirtyneet täältä kuoleman rajan tuolle puolen.


Kun talo hiljeni vierailun jälkeen, puin päälleni mustat ja lähdin hautaamaan ystävää. Hän ei kuollut koronaan. Ehkä koronan aiheuttamaan eristäytymiseen osittain kyllä. Olen lukenut viestimme viime kuukausilta monta kertaa etsien sitä, mitä ei sanottu. Näin jälkikäteen pienet sävyt sanoissa saavat uudet mittasuhteet. Mutta nyt on myöhäistä.

Olen katsonut valokuvia yhteisistä tapaamisista ja todennut: olimme tärkeitä toisillemme. Silti ja juuri siksi sisimmässä kalvavat kysymykset. Olisiko pitänyt? Miksi en? Miksi et? Miksi, miksi, miksi? Entä jos olisin? Entä jos olisitte tulleet meille sinä huhtikuisena lauantaina grillaamaan, kuten suunnittelimme, ja me olisimme saaneet puhuttua, etsittyä jotain ulospääsyä? Olisitko sinä silloin palannut sunnuntaiaamuna kävelyltäsi hengissä ja juna olisi kulkenut jarrujen kirskumatta määränpäähänsä sulavasti aikataulussa?


Jokaisella on oikeus elää ja oikeus kuolla, vaikka oman käden kautta. Mutta kun ihminen lähtee kertarysäyksellä, murhaten itsensä, on jäljelle jäävien osa murskaava ja jättää heidät kädettömiksi. Surun ja ikävän sävyttää syyllisyys, vihakin. Suo voi upottaa niin, ettei lohtua löydy koskaan tai ainakin se on vuosien savotta. Pahimmillaan syyllisyys voi myös erottaa meidät niistä, joiden kanssa voisimme yhdessä surren selvitä.


Otan osaa. Se kuulostaa laihalta, mutta se on parasta mitä voi sanoa, jos tarkoittaa mitä sanoo. Surua ei voi ottaa keneltäkään pois, ei myöskään syyllisyyttä. Toisen surua ei voi myöskään täysin ymmärtää kukaan toinen, jokaisen sydän ja sen rytmi on niin ainutlaatuinen. Voin vain kantaa osani, kuten jokaisen on kannettava, halusi tai ei. Jos teemme sen rinnakkain, yhdessä, taakka saattaa hetkittäin olla jopa kevyempi.


Siunaustilaisuuden päätteeksi kirkon etuosassa oleva esirippu sulkeutui hitaasti Myrskyluodon Maijan soidessa. En tiennyt, että se oli hänenkin lempikappaleensa. Harmaa verho sulkeutui kokonaan ja sen tälle puolen jäivät kumppani, lapset, äiti, sisarukset, suku, ystävät, vastaamattomat kysymykset, elämä elettäväksi.

Viisikuinen lapsi ei osaa vielä kysyä miksi äiti on poissa. Hän itki, koska hänellä oli nälkä. Onneksi on äidinmaidonkorviketta ja isän syli, joka kantaa. Jonain päivänä hänessä heräävät kysymykset. Ja toivon, että silloin saan ottaa osaa. Kaivaa valokuvat ja muistot esiin ja kertoa hänelle kuinka kaunis ihminen hänen äitinsä oli.

Rakkain terveisin,


Ansku

Viidestoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Kesä on ryöpsähtänyt Rimmilään ja meikäläisen sieluun. Olen möyhinyt kasvimaan ja istuttanut perunaa, sipulia, porkkanoita ja herneitä. Sekä neljä musta-puna-valkoviinimarjapuskaa, karviaispensaan, kolme kirsikkapuun pikkuversoa sekä kaksi isompaa kirsikkapuuta, joista toinen on lajikkeeltaan suklaakirsikka. Kuulostaa siltä, että se saattaisi kasvaa kirsikkakonvehteja. Muutama akileija, kurjenpolvi, kärhö, keltavuokko ja kuunlilja on päässyt myös pihapiiriin. Mies halusi ostaa muratin ja minä humalan. Kumpikin kasvi on hyvin valloittava, murattikin saattaa jo yhdessä kesässä vallata koko seinämän. Humalasta minulla ei ole kokemusta.


Kaiken edellä mainitun lisäksi tietysti luonto on ihan ilman apuani täyttänyt pihapiirin omalla loistollaan ja saan juopua sen kauneudesta. Luonto tuntuu olevan väsymätön. Minä joudun puutarharehkinnän lomassa lepuuttamaan alvariinsa, mutta kukapa minua kieltää pitämästä kahvitaukoja joka tunti. Ei kukaan paitsi minä itse. Opettelen alittamaan riman, mikä on kylläkin hankalaa, kun on ensin opetellut laskemaan rimaa. Nuorena pidin limboamisesta, mutta nyt se herättää lähinnä rima-apatiaa. Ei taivu, ei. Joten kannattaisiko keskittyä johonkin muuhun kuin rimoihin?


Sairausloma alkaa olla lopuillaan ja tunnen, että voimat ovat palaamassa. Ensi viikolla on vielä sydäntutkimukset, koska järjen ääni kertoi, että minäkin olen ihminen ja siten mahdollisesti myös potilas aika ajoin. Wikipedian mukaan potilas on henkilö, jota varten terveydenhuoltojärjestelmä on olemassa. Päättelin että se on siis myös minua varten ja hakeuduin rintakipuineni vastaanotolle. Ja koska olen ylipainoinen, hyperkolesteroleminen, pitkittyneen stressin ja unettomuuden riepottelema, viidenkympin rajapaalun ylittänyt nainen, jolla on sukurasite sydänsairauksien suhteen, on tietysti asianmukaista, että sain lähetteen rasitus-ekg-tutkimukseen. Poljen kuntopyörää lätkät rintakehällä ja lääkäri kertoo tuleeko sydämeen hapenpuutteen viitteitä rasituksen aikana. Ennakkokäsitykseni on, että ainakin siinä tulee dokumentoidusti paljastumaan huono kuntoni. Sen hoito on tietysti melko pitkälle omissa käsissäni enkä tiedä tehostaisiko sitä erikoislääkärin käteeni lykkäämä liikuntaresepti.


Tietenkin pitäisi liikkua, tottakai, ofcourse ja jag måste. Pulssitason pitäisi nousta kuntoillessa ja siihen on kaavakin. Nainen vähentäköön ikänsä verran luvusta 226 ja laskekoon saadusta luvusta 70 prosenttia. Mutta sitten on vielä maksimisykkeet ja sykereservit ja siihen loppuukin matemaattinen intoni. Luojan kiitos nykyisin puhutaan myös liikuntapiirakasta.


Toiset tykkää kovasti to-do -listoista. Mieheni käyttää niitä jatkuvasti, koska hän kärsii vaikeasta, aivokuumeen jälkitilaan liittyvästä muistihäiriöstä. Minäkin olen välillä väkertänyt listoja saadakseni jotain tolkkua tekemisiini. Tänä keväänä trendikkäästi muutin to-do-listani to-be-listaksi, mutta se kuulosti niin ärsyttävältä (ja vaativalta), että vaihdoin nimen pikimmiten. Sillä sanoilla on merkitystä.


Nyt listan nimi on TOPI. Se tulee englanninkielen sanasta top ja numerosta 1, mutta Topi kuulostaa kotoisammalta. Äkkiseltään saattaisi luulla, että nyt vain top1 ja paras kelpaa, mutta ei, ei ei! Nyt riittää se, että tekee yhden asian kerrallaan. Sen mikä kullakin hetkellä on tärkeintä. Eikä kahvitauoista kannata syyllisyyttä kantaa, ne ovat aivan oleellinen osa minkä tahansa työn loppuun saattamista.


Joskus voi olla aikoja, jolloin Topi on se, että nousee sängystä. Muistaa hengittää, vaikka sekin sattuu. Pukee päälleen. Sitten syö. Muistaa juoda vettä. Lepää. Hoitaa vain elintärkeät ja sen jälkeen välttämättömimmät asiat. Vaatimatonta elämää, mutta vaativa elämäkö on tavoiteltavaa?


Opettelen iloitsemaan tekemisistäni!


On paljon asioita, jotka voi listata, mutta joita ei hartiavoimin saa suoritettua vaikka kuinka huhkisi. Perunamaata muokatessa mietin, että euroilla mitattuna ei mitään järkeä vöyhkätä tunteja kädet kyynärpäitä myöten mullassa, ostaa siemenperunat sun muut ainehet ja lopulta kerätä muutama kuukausi myöhemmin pari sankoa perunaa. Aurinko porotti, nosti hien pintaan. Multa oli kuohkeaa ja kastemadot muhkeita. Uurastuksen jälkeen sukelsin Renkajärveen, joka huuhteli ja viilensi minut. Kahvi maistui ja suklaatakin löytyi kaapin kätköistä. Pihakeinussa istuessa inspiraatio iski ja kirjoitin laulun sanat. En osaa säveltää, mutta veljeni osaavat. Annan heille sanojani ja odotan ilolla mitä syntyy. Ja Topi kiittää!


Voi olla, että kesän lopulla kasvimaani on nollasato. Voi olla, että sepelvaltimoni ovat kalkkeutuneet. Voi olla, että korona. Voi olla, että lama. Voi olla, ettei laulata. Voi olla. Voi voi.


Mutta voi olla, että rokote löytyy. Voi olla, että vähempi riittäisikin. Voi olla, että sydämeni jaksaa kauan. Voi olla, että synnytän vielä monta laulua. Ja tiedä vaikka puutarhani kasvaisi kirsikkakonvehteja.

Rakkaudella,
Ansku

Neljästoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Kirjoitettuani kolmannentoista kirjeen olisin jo muutaman tunnin päästä voinut repiä sen ja kirjoittaa uuden. Mutta koska se on blogi, joka karkasi käsistäni internettiin painettuani päivitys-nappia, en voinut kuin päivitellä. Korjailin lauseita ja lisäilin sanoja, tarkensin ajatuksiani. Kunnes totesin, että kirjoitettu mikä kirjoitettu. Ja vetoan vain siihen, että tarkoitukseni ei ollut loukata ketään viisastelemalla uskonasioista. Ne ovat äärimmäisen herkkää aluetta – minullekin. Siksi voin jopa pyytää anteeksi, jos loukkasin. Anteeksi pyytäminen ei ole minulta pois. Paitsi silloin, jos pyytelen anteeksi olemassaoloani.


Hengelliset tai henkiset asiat ovat olleet minulle realiteetti lapsesta lähtien. Synnyin suomalaisluterilaiseen pappisperheeseen ja isäni edustaa epälepertelevää kristillisyyttä. Jotain kertoo se, että hän teki väitöskirjansa teologiaa ja fysiikkaa yhdistelevästä Karl Heimin dimensio-opista. Eikä hän koskaan sanonut minulle, että Jeesus rakastaa minua, joka lienee modernin kristinuskon perussanoma (vai onko se?). Pappani taas oli herätyssaarnaaja ja hänen matkassaan kiersin Lappia jo polven korkuisena. Kun pappa mietti autossa puoliääneen mihin kohtaan oli mahtanut edellisellä raamattutunnilla jäädä, olin tokaissut nelivuotiaan varmuudella: Roomalaiskirje viisi!


Kuusivuotiaana pyöräilin yksin kirkkoon eikä minua suinkaan houkutellut sinne isäni saarnat. Istuin takapenkissä pylvään takana ja odotin. Etsin jo valmiiksi virsitaululla olevien numeroiden mukaisen veisun. Osasin lukea nuotteja. Lisäksi virsien laahaavan tempon ansiosta ehdin kuulostella urkujen soinnin vain millisekunti ennen kuin kajautin ääneni ilmoille. Ja lauloin kuin pikkulintu riemuissaan jokaisen virren iloiten osaamisestani ja äänestäni, joka mielestäni selkeästi erottui edukseen mummojen seasta.


Olin kahdeksan, kun vanhempani lähtivät lähetystyöhön Japaniin, jossa asuimme seitsemän vuotta. En tässä nyt lähde ruotimaan lähetystyön oikeutusta enkä sitä ketä se eniten palvelee. Totean vain, että sinä aikana sain tuta ortodoksisuuden, viidesläisyyden, helluntailaisuuden, buddhalaisuuden ja shintolaisuuden tunnelmia ja tuoksuja, jotka edelleen leijailevat tajunnassani.


Naapurin amerikanortodoksien kanssa kävin innolla sunnuntaipalveluksissa. Suitsukkeiden ja mehiläisvahan tuoksu, laulannat, joihin helposti pystyin osallistumaan, kullan kimallus ja ikonien värit viehättivät minua niin paljon, että kilvoittelin heidän (aavistuksen ärsyttävän) tyttärensä leikkikaverina vuoden. Sitä paitsi jumalanpalveluksen jälkeen mentiin aina McDonald’siin syömään hampurilaisateriat, mikä tietysti on saattanut vaikuttaa sunnuntaisuunnitelmiini.


11-vuotiaana minut laitettiin suomalaiseen sisäoppilaitokseen, josta kotiin pääsin viikonloppuisin. Asuntolanhoitajat olivat valtaosin helluntailaisia, mutta eipä minulla ole heistä pahaa sanottavaa, päinvastoin. Osa heistä ymmärsi varsin hyvin, ettei meitä piinannut suinkaan ikävä taivaaseen vaan aikuisen syliin. He opettivat meille sen mihin itse uskoivat. Kuten me kaikki teemme, halusimme tai emme. Vuoden päästä tulin uskoon ja siitä viikon päästä uskoin olevani luopio, koska en tuntenut enää hurmoksellista onnea. Neljän vuoden kuluttua sain peruskoulun päästötodistuksen, mutta en edelleenkään kielillä puhumisen armolahjaa. Palasimme Suomeen, kun täytin viisitoista ja asetuimme länsirannikolle Pyhämaahan, joka oli silloin noin alle kuudensadan hengen kyläpahanen jumalan selän takan. Missio oli ohitse.


Koska henkiset asiat liittyvät vahvasti sekä sukuun että kasvuympäristöni (joskus hyvin ymmärtämättömiin) aikuisiin, olen ymmärrettävästi joutunut niin nuorena kuin myöhemminkin hakemaan suhdetta uskontoon rankalla kädellä. Edelleen tunnistan osittain varsin teinimäisen asenteeni, joka saa minut yllättävän herkästi nälväisemään hihhuleita – pääosin hiljaa mielessäni kuitenkin. Ei, ei sittenkään kaikkia. Edelleen tuskastuttavimpia ovat ne, joilla on hallussaan ainoa oikea, virheetön totuus.


Olen itsekin kulkenut matkan mustavalkoisuudesta harmaan sävyihin, joita on todellakin enemmän on viisikymmentä. Olen yrittänyt aikanaan muutaman kerran jopa jakaa lentolehtisiä kaduilla helluntaiystävieni kanssa, mutta se ei ollut meikäläisen juttu. Toisaalta usko tai henkisyys ei koskaan voi pysyä täysin intiiminä salaisuutena, vaikkei hiiskuisi sanaakaan. Se mihin uskot kun tuppaa heijastumaan siihen miten olet ja elät.


Kun lopulta tajusin, etteivät kolmiyhteisen, mutta kovin yksisilmäisen jumalan sinkoamat tuliset hiilet satele päälleni yhdenkin virheaskeleen seurauksena, olen aikuisiällä innolla kolunnut taustoilleni vieraita uskontokuntia etsien löytyisikö minun totuuteni jostain. Edustan siis tutkimusten mukaan tyypillistä shoppailevaa, henkisesti nälkäistä nykyihmistä, joka keräilee sopivia makupaloja sieltä sun täältä uskomustarjottimelleen. Ja jumaliahan riittää yksisilmäisistä monikätisiin ja palvelusjoukot siihen päälle.


Jossain hyvin syvällä sisimmässäni olen aina uskonut, että oikeasti ei ole ainoaa oikeaa uskontoa, ei yhtä totuutta, ei yhtä tietä. On vain ihmisen hapuilua kohti suurta tuntematonta. Me annamme sille nimiä ja hyvin vakuuttuneina itse antamastamme nimestä laulamme pilkkalauluja toisten keksimistä. Pahimmillaan tartumme miekkaan ja sivallamme vääräuskoisilta kielen ja pettureilta nimettömän.


Olen etsijä edelleen, mutta olen löytänyt henkisen kotini rimmiläläisyydestä. Tunnistan itsessäni ortodoksis-zeniläis-shamanistisen ajattelijan, joka harjoittaa kundaliinijoogaa, soittelee tiibetiläisiä äänimaljoja sekä rumpuja ja viettää hiljaisuuden retriittejä ja paljon aikaa rakkaittensa kanssa. Metsät, vedet, eläimet, luonto kaikkinensa on tullut likemmäksi sieluani kuin koskaan aikaisemmin ja askel askeleelta kuljen kohti omaa maatumistani.


Olen käynyt koululääketieteellisessä fysioterapiassa, mutta olen kokeillut myös kuppausta, rukouskokouksia, tantraa ja enkelihoitoa. Edelleen kuitenkin käveleminen sekä saunominen ja luonnonvesissä uiminen ovat ehdottomasti toimivin rituaali niin kehon kuin mielen rauhan saavuttamiseksi. En ole koskaan nähnyt saunatonttuja, en enkeleitä, en yksisarvisia, en keijuja, en jumalaa. Omia kasvojanikaan en näe ilman peiliä.

Olen vahvasti hörhö (minulle erittäin positiivinen sana). Herkästi voisi ajatella, että se sotkee pahasti työtäni länsimaisen lääketieteen edustajana, mutta se olisi kovin yksisilmäinen näkemys. Ymmärrän niitäkin, jotka uskovat vain näkyvään maailmaan. Se vaatii uskoa sekin. Tiede on tietysti kohtuullisen hyvä mittari monelle asialle, jos ymmärtää sen rajallisuuden.


Kahdella silmällä näkeminen takaa stereonäön ja pystymme paremmin arvioimaan vaikkapa tavaroiden etäisyydet. Joogatraditiossa puhutaan otsalla sijaitsevasta ns. kolmannesta silmästä, jolla nähdään yli normiulottuvuuksien, laajemmin ja intuitiivisemmin. Peilistä katsottuna minulla on kaksi silmää, kolmannesta ei vielä tietoakaan. Mutta jos kieltäisin henkisyyden se olisi sama kuin kaivaisin toisen silmän pois päästäni ja naama veressä myöntäisin:
Olitte oikeassa! Stereonäköä ei ole!

Sunnuntaiterkuin,

Ansku

Kolmastoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

On ollut sen verran kylmää kyytiä, että pakko välillä kirjoittaa lämpimikseni.


Tämä on ensimmäinen keväämme Rimmilässä. Ja se totisesti kuuluu ja näkyy. Huhti-toukokuun aikana sirkutus, viserrys, nakutus, räpätys, raakkuminen ja kaakattaminen lisääntyi räjähdysmäisesti. Tekniikasta ja luonnosta hullaantunut mieheni Kvakku on juossut pitkin pihaa ja metsiköitä kännykkä kädessä ja BirdNet on laajentanut ymmärrystämme kanssaeläjistä rysäyksellä. Nyt emme kuule enää lintuja, vaan kurkia, rautiaisia, tiklejä, metsäkirvisiä, uuttukyyhkyjä, sirittäjiä, kulorastaita, taivaanvuohia, pikkukäpylintuja, metsävikloja, kanahaukkoja, isokoskeloita, korppeja ja hömötiaisia. Renkajärven ulappain yllä liitelee myös merikotka, mutta minä en ole sitä nähnyt kuin valokuvissa.


Myös kasvikunta nostaa päätään aitovierillä. Kevätesikot kellertävät jo leskenlehtien kaverina. Valko- ja sinivuokot ehtivät ennen äitejä. Ja iloksemme havaitsimme raparperirykelmän tontilla, vuohenputkeakin (todennäköisesti, tunnistaminen vielä kesken) on riittämiin. Viime kesänä tein Ylen kasvikyselyn ja sain lähes hyvää tasoa olevat pisteet tiedoista. Tunnistan muutakin kuin nokkosen ja siitä kaikki kunnia lasteni isän äidille Kirstille. Kirsti oli rakas anoppi ja kanssakulkija, jolle luonto oli lähimmäinen. Yhdessä on tongittu mullat ja maat. Hän teki työuransa VR:n siivoojana ja hoiti siistiksi meidänkin kodin useita kertoja. Hänen kanssaan puhuimme myös suumme puhtaiksi. Se on elähdyttävää.


Törmäsin lenkillä naapuruston ihastuttavaan pariskuntaan. Ensimmäisellä tapaamisella selvisi, että emäntä on hyvin perehtynyt yrtteihin ja tuntee lähimaaston herkkupaikat. Tästä innostuneena suunnittelin, että järjestäisimme lähipiirin innokkaille keväisen villivihanneskurssin. Tai nyt koronarajoitteiden aikaan ainakin itse saisin perehdytystä luonnon antimista, jotta en hortoilisi ihan päättömästi. Koska siihen pätee sama kuin aivokapasiteettini käyttöön eli hyödynnän vain murto-osan siitä, mitä luonto minulle tarjoilee. Ja kasvitieteelliset mestari-kisälliopinnot Kirstin kanssa jäivät ikävästi kesken.


Kävipä sitten niin että tapasin naapuripariskunnan vielä uudestaan, sillä näillä lakeuksilla kulkee yksi hiekkainen päätie, jota pitkin talsitaan ees taas, jos ei jalat kestä samoilua epätasaisilla metsämättäillä. Käytiinpä siinä suomalaisperinteiset keskustelut siitä mitä kukin tekee työkseen ja selvisi, että heidän ammattinsa ei ole ihan niitä perinteisimpiä.

– Olemme meedioita, juttelemme kuolleiden kanssa, nainen sanoi hymyillen elävästi ja on todettava samat sanat kuin merikotkasta. Meedioitakin olen aiemmin nähnyt vain kuvissa.

Jos on kasvanut piireissä, joissa vähintään kerran kuukaudessa juodaan ja syödään parituhatta vuotta sitten kuolleen ja kolmen päivän päästä ylösnousseen miehen verta ja ruumista ja lisäksi käydään tämän kanssa aktiivisia keskusteluja kädet ristissä päivittäin, ei mikään kummastuta. Meedio kuulostaa ihan normisetiltä. Lisäksi olen joutunut kasvokkain niin voimakkaan suvaitsemattomuuden kanssa elämässäni, että olen yrittänyt itse kilvoitella asian kanssa urakalla. Kukin uskoo mihin uskoo ja ojentautuu sen mukaisesti. Kuka minä olen tuomitsemaan yhtään ketään. Rimmilän kinttupoluilla kulkeva meedio ei ole kylähullu yhtään sen enempää kuin sunnuntaisin Jeesusta makustelevat, tantrahipit tai lenkkipoluilla terveystrendaavat himotriatlonistit. Tai minä.


Aika monella nousee mieleen kysymyksiä omista vaivoista, kun he kohtaavat lääkärin. Eikä se pääasiassa haittaa, vaikka ihmiset juhlahumun keskellä päättävät rohkaistua kysymään suolioireistaan tai tykyttelyistään. Itsekin olen hyödyntänyt tuttua juristia ositusasioissa ja fysioterapeuttia ryhtiliikkeiden suhteen. Mutta entä, kun leppoisalla päiväkävelyllä vastaan kävelee peräti kaksi meediota. Kysäisenkö sattuisiko ex-elävä, ex-anoppini olemaan tavoitettavissa?


En kysynyt. Mutta ei minulla ole varaa arvostella niitä, jotka hakevat yhteyttä kuolleisiin rakkaisiinsa. Se miten totta rajan takaa tulleet yhteydenotot ovat, on tietenkin kiistanalaista. Epäeettisesti toisten surulla tienaavia höynäyttäjiä varmasti mahtuu joukkoon. Toisaalta tuttavapiiristä tiedän myös, että viestit voivat olla yksityiskohtaisen vakuuttavia. Ja lohduttavat suuresti. Paremmin kuin virallisesti hyväksytyn avunlähteen suruprosessikaaviot ja neljänkymmenen viiden minuutin etävastaanotot. Mutta ei minulla ole mitään syytä arvostella julkistakaan palvelujärjestelmää. Ihmisiä sielläkin työskentelee ja totta sekin, että surun kulku voidaan purkaa vaiheisiin, jotka kukin tietysti käy läpi tavallaan.


Tapaamisen jälkeen jatkoin iltapäiväkävelyäni kotia kohti ajatellen rakkaitani, jotka ovat siirtyneet toiseen olomuotoon tai olemattomuuteen – mikä lie meitä odottakaan kuoleman rajan tuolla puolen. Muistoni heistä eivät ole kuolleita lainkaan. Pappani saarnat kaikuu korvissa. Ja kun vuokramökin pihassa viime kesänä puhkesi loistoon sormustinkukat, melkein näin Kirstin myhäilevän nurkan takana. Tuota sydämen pysähdyttävän kaunista ja myrkyllistä digitalis purpureaa nääs yritin toistuvasti istuttaa kotimme pihoihin onnistumatta.


Haluaisinko heihin yhteyden nyt, viestin sieltä jostain rajan takaa?


Juuri nyt se tuntuu tarpeettomalta. En halua yhteyttä kuolleisiin. Haluan opetella kuulemaan paremmin niitä, joiden kanssa elän nyt – itseänikin. Setviä sen minkä voin. Kertoa että rakastan. Paljon jää sanomatta, tekemättä, mutta eikö aina jää? Toisaalta tulee lauottua sellaista, jonka voisi deletoida. Kukapa osaisi elää puhtaaksikirjoitettua silkkipaperia.


Tuttava laittoi juuri sähköpostilla vuohenputkipiirakan ohjeen. Kokeilen sitä heti, kun joku on kädestä pitäen poiminut kanssani vuohenputkia ja näyttänyt livenä miten erotan sen myrkkykeisosta. Koska haluan vielä pysytellä rajan tällä puolen. Tähän saanen naapuriapua.

Hortoillen ja luonnon viestejä kuuntelemaan opetellen,


Ansku

Kahdestoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

En ole tainnut mainita mitä teen palkkatyökseni – elääkseni teen tietysti paljon muutakin. Olen lääkäri. Mutta ei, en ole sankarilääkäri, joka nyt suojaimin varustettuna taistelee eturintamassa koronaa vastaan ja jakaa lisähappea niille, joiden keuhkot eivät kestä enää ilman tukea. Olen työterveyslääkäri ja käytännössä se tarkoittaa, että hoidan useimmiten ihmisiä, joiden hapetuskyky on heikoilla aivan muista syistä kuin koronaviruksesta.


Voin sanoa kahdentoista vuoden kokemuksella, että valtaosa vastaanotoillani käyvistä kärsii stressistä sen eri muodoissaan. Toki ihan ”virallisia”, diagnoosikoodillisia sairauksiakin on monella, mutta useammalla on ns. oireilua, joka ei ole vielä sairautta vaan varoittava signaali siitä, että kaikki ei ole hyvin. Ja voin sanoa viidenkymmenen vuoden kokemuksella, että oman kehon viestit kannattaa huomioida.


Kauas karkailevat unet, kiristyvä pipo, aivosumu, ärtyvä suoli, epärytminen sydän, vanne rintakehällä, laahaava mieli, noidannuolet ja jokapaikan kirotut kolotukset. Jokaisella meistä on akilleen kantapäänsä. Heikko kohta, joka pettää ensimmäisenä, kun kuormitus käy yli sietokyvyn. Minulla menee unet. Sille on koodinsakin, F51.0, ei-elimellinen unettomuus. Jokainen joka on yrittänyt porskutella päiviä parin tunnin yöunilla tietää, että uni on ihmisen toinen luonto. Jos unettomuus jatkuu, jatkuu ja jatkuu, ei tiedä kohta enää mitään.


Tällä hetkellä en ole edes työterveyshuoltorintamassa tukemassa koronan uuvuttamaa kansaa. Sillä kuormitus siviilielämässä kävi yli äyräiden niin että pipon resorit paukkui. Sairausloma kuulosti ensin rintamakarkuruudelta. Mutta auttajan olisi osattava tunnustaa rajallisuutensa. Sitä olen opetellut jo kauan, mutta kertausharjoitukset tarvitaan näköjään toistuvasti.


Varovaiseksi tekee sekin, ettei tiedä kuka on vastassa, kun lopulta nöyrtyy hakemaan apua. Toisen lääkärin armoille joutuminen ei välttämättä houkuta, sillä ammattikuntaamme vaivaa vaativuus ja jaksaajaksaa-mentaliteetti. Toki tervettä muutosta on havaittavissa orastavana. Jos sairausloman voisi kirjoittaa itse, moni lääkäri tekisi niin. Lääkkeitähän me voimme määrätä itsellemme. Mutta itseriittoisuuden tai oikeammin itsensä väheksymisen tie johtaa pahimmillaan umpikujaan. Lääkärit eivät loista saikkutilastoissa, itsemurhatilastoissa kyllä.


Koska lääkärin on tunnetusti niin vaikea hakea apua, Lääkäriliitto tarjoaa jäsenilleen luottamuslääkärikäyntejä. Kolme luottamuksellista ja ilmaista käyntiä. Hyvä alku. Minäkin hakeuduin luottamuslääkärille keväällä 2018. Yksi parhaimpia päätöksiäni viime vuosina. Minut vastaanottanut psykiatri ei kirjoittanutkaan minulle hoidoksi joka-aamuista ruoskintaa, jotta pääsen liikkeelle ja liikuntareseptiä työpäivän jälkeen nautittavaksi hammasta purren ja hikiliina verta tihkuen. Hänellä oli armokäsitys kohdallaan.


Olen osatyökykyinen lääkäri. Tarkoittaako se samaa kuin kokki ilman makuaistia? Siipirikkoinen lennonopettaja? Tekeekö omat raihnani minusta arviointikyvyttömän niin että samaistun luokseni tuleviin unettomiin, masentuneisiin, läheisensä menettäneisiin liialla empaattisuudella. Kirjoitan pitkän saikun, koska olen tuntenut väsymyksen itsessäni niin lamauttavana.


Tekisin heille kuten olisin toivonut itselleni tehtävän jo ajat sitten.


Se ei ole huono periaate. Sillä se asettaa meidät samalle viivalle, elämänlangalle, joka voi katketa jos sitä venyttää liikaa. Ja vain suostumalla ihmiseksi, joka tarvitsee toista ihmistä ollaakseen ihmisempi, me voimme yhdessä löytää aina uudestaan ja uudestaan elämän punaisen langan.


Renkajärveen aamupulahdukselle kävellessä taivaanvuohi määki ja korpit kraakkuivat. Äsken katselimme mieheni kanssa keittiön ikkunasta kuinka viisi peuraa käyskenteli pihalla ja tunsin ilon ja kiitollisuuden pirskahduksen tästä ihanasta paikasta, jossa saamme asua. Eläköön Kvakkula! Siitä tiedän, että olen vahvasti elossa, sillä syvässä masennuksessa mikään ei enää kosketa.


Kevät on tunnetusti vaikeaa aikaa monille. Itsemurhien piikki Suomessa osuu toukokuulle, kun luonto herää voimalla ja valoa ei pääse enää pakoon. Heleästi viheriöivä luonto vain korostaa marraskuuta sisimmässä. Ei jaksa kasvaa, ei jaksa edes herätä. Emme tiedä mitä koronakevät tuo tullessaan. Se on varmaa, että me tarvitsemme toisiamme, jokainen meistä. Sillä en minä, et sinä, ei kukaan jaksa yksin.

Toivon sinulle kevättä, joka ei häikäise valollaan sinua sokeaksi.
Toivon sinulle ihmisen, joka ottaa kädestäsi kun on liian pimeää.
Toivon että uskallat pyytää apua.
Toivon että jaksat kaiken mikä on, enempää ei tarvitse kestää.
Toivon sinulle voimaa tähän hetkeen, enempää meillä ei olekaan.

Rakkaudella,


Ansku