Eka kirje
nyt alkoi Lyyti kirjoittamaan
Tervehdys Rimmilästä!
Postilakko alkoi Suomessa 11.11.2019 ja lupasin itselleni, että kun se loppuu, alan kirjoittaa kirjeitä.
Olen taipuvainen dramatisointiin ja jo kolmantena päivänä lakon alkamisesta kuvittelin miten se leviää kuin kulovalkea ja jäämme loukkuun Rimmilään, jonne olemme juuri muuttaneet Kvakun kanssa. Ei siinä mitään, pahempiakin loukkuja on. Ikkunasta avautuu järvimaisema ja vaikka sähkötkin ovat täällä katkenneet muutamaan otteeseen, on puilla lämpiävät pönttöuunit taanneet lämmön ja ruoat päässeet sulavasta jääkaapista turvaan umpikylmään eteiseen. Pahin skenaario liittyikin mielikuvien tsunamiin, jossa lakko vyöryy lamauttaen kaiken enkä enää koskaan näe tai edes kuule lapsenlapsiani, jotka asuvat Helsingissä. Koska junatkaan ei kulje, ja auto on hyödytön, koska bensan myynti loppuu ja kaikki yhteydet aina viidenteen geehen asti sammuvat.
(ai miten niin olen entäjoswhatif-persoonallisuus!?)
Postilakko loppui ja jätti jälkeensä varmasti tuhannentuhansia, joille Posti on kirosana. Minä olen lähettänyt viimeisen kuukauden aikana noin sata kirjettä postitse. Tosin ne olivat kaikki kopio samasta tabletilla näpyttelemästäni kirjeestä. Kuoleman puolikas lähestyy ja se virittää kaikenlaisia tilinpäätöstunnelmia. Niinpä lähetin synttärikirjeen kaikille, jotka ovat jotenkin merkittävästi sotkeentuneet elämääni. Ja joiden postiosoitteen sain käsiini. Kuoret, merkit ja tulostuspaperi loppuivat kesken ja osa sai kirjeen sähköpostitse – myös ne 10%, joille posti ei tähän päivään mennessä ole vienyt perille hartaudella valmistelemiani retrokirjeitä, joihin teetin ihan oman postimerkinkin valokuvasta, jossa rummuttelemme Kvakun kanssa joen rannalla.
Kirjeen kirjoittaminen oli merkittävä kokemus itselleni. Puhdistava, henkinen konmaritus. Marie Kondosta voi olla montaa mieltä. Minusta on mielenkiintoista, miten ihminen onnistuu luomaan omasta neuroosistaan loistavan bisneksen. Someraivo, joka syntyi hänen perustamastaan kondolle-itselleen-sparky-joyta-tuovat-tavarat -putiikista, oli piristävä. Odotan ilolla Marien kolmatta aaltoa. Ja odotellessa kylven oman elämäni sparkyjoyssa. Vaatteet lojuu kasoissa siellä täällä ja kirjat kohoavat kuin baabelin tornit sängyn vierellä (aloitan useita kerralla, suurimmassa osassa exit-point tulee vastaan ennen sivua kolmetoista). Olen onnellinen roinani keskellä, kunhan hätäuloskäyntireitti on selvillä. Meitä on nääs vakavasti varotettu häkämyrkytyksestä näiden pönttöuunien ja puuhellan kanssa touhutessamme.
Mutta siis, palatakseni kirjeiden kirjoittamiseen…
(ai miten niin eksyn sivulauseisiin!)
Synttärikirjeen kirjoittaminen oli niin mukava kokemus, että en malta lopettaa. En kuitenkaan viitsi rasittaa läheisiäni syväluotaavilla lähestymisillä viikottain. Niinpä päätin uskoa miestäni, joka on jo monituiset kerrat ehdottanut että pitäisin blogia, koska ”muutenkin suollan tolkuttomasti tekstiä paperille päivittäin”.
Tällä kertaa en aio tukea Postia, vaan siirryin toiseen ulottuvuuteen kirjoittaakseni…hmm…jollekin/joillekin? Vai teille? Vai peräti sinulle?
Jos ennen muinoin etsi kirjekavereita, niitä löytyi lehtien takakansista. Lukuisat ihmiset saivat kirjeiden myötä elinikäisiä ystäviä. On niitä toisenlaisiakin tarinoita, mutta yritän olla tässä positiivinen. Joku on jopa saattanut matkustaa toiselle mantereelle lopulta tapaamaan kasvoista kasvoihin ihmistä, jonka kanssa on kynäillyt vuosikausia. Ihmistä, josta on kirje kirjeeltä, melkein vaivihkaa, tullut läheinen. Ehkä läheisempi kuin yksikään niistä, joiden kanssa päivittäin vaihtaa satoja sanoja ja katseita. Se ei voi tapahtua hetkessä, vaikka joskus kyllä joku ihminen osuu kerralla niin ytimeen, että on täysin selvää, että kyseessä on ns. oma ihminen. Mutta sellaisenkin kanssa on lopulta edessä mainion mutkikas, ahaaelämyksellinen matka nimeltä tutustuminen.
Nykyihminen ei juuri kirjoita kirjeitä. Hän aloittaa blogin, jossa saa melko vapaasti suoltaa omaa tekstiään verkkoon, jossa siihen tarttuu epämääräinen joukko lähi-ilmoilla pörrääviä. Osa kommentoi, joskus syntyy jonkinlaista vuorovaikutustakin, mutta pääosin kai kyseessä on seurattava-seuraaja -asetelma. Blogi kuulostaa siis ihan hyvältä jutulta. Sillä en minäkään etsi ystäviä. Mutta toisaalta on turha esittää myöskään, että kirjoitan VAIN koska haluan kirjoittaa. Tietenkin haluan, että sanani (ainakin osa niistä) tavoittavat jonkun jossain eli sinut. Ja aion kutsua blogiani kirjeeksi, koska kirje on kiva sana.
Koska jo pelkästään kohteliaisuuden – saati ihmillisyyden – vuoksi on hyvä tietää kenen kirjettä lukee, aion esitellä sinulle itseni. Suomessa sanotaan usein ensin nimi. Ennen kysyttiin kenen lapsi on tai mistä on kotoisin, mutta nykyään sillä ei tunnu olevan niin paljon merkitystä kuin sillä, mitä ihminen tekee. Aloitan nyt esittelyni nykyaikaisen, suomalaisen protokollan mukaisesti nimestä ja tekemisestäni
(vaikka tiedätkin kyllä jo ihan hemmetisti vaikka mitä minusta edellä kirjoitetun perusteella, mutta en olekaan ihan supisupisuomalainen):
- Nimi
Olen ristimänimeltäni Anumari. Äiti olisi halunnut minusta Mariannen, isä Anun (Anu Kaipaisen mukaan). Olen siis kompromissi.
Lähiperheeni kutsuu minua Maikiksi (juontaa juurensa todennäköisesti Pikku Kakkosessa esiintyneeseen Maikkiin, mutta ei ole ihan varma juttu). Yritin kotouttaa itseni tehokkaasti opiskelupaikkakunnalleni ja esittelin itseni Maikkina. Vuosien ajan tuntui todella oudolta, että lähes ventovieraat ihmiset kutsuvat minua nimellä, joka oli varattu vain lähimmilleni. Kotoisa vieraus – se on muutenkin minulle tyypillinen olotila.
Anukki, sanovat mummo ja pappa ja muutama muukin rakas sukulainen. Anu, sanoo suurin osa vuosina 1978 -1990 tapaamistani ihmisistä ja nykyisinkin sellaiset, jotka lupaa kysymättä lyhentelevät toisten nimiä.
Mieheni on ensimmäinen, joka on kutsunut minua nimellä Ansku. Hänen lempinimensä on Jansku, joten yhdessä olemme kuin runo.
Muita nimiäni ovat Pumppernikkeli ja viimeisimpänä Dreaming Raven.
2. Mitä teen
Käyn ihan virallisessa, palkallisessa työssä, josta pidän paljon, mutta se on välillä läkähdyttänyt minut henkihieveriin. Vastapainoksi häärään kaikenlaista sekalaista (jota ei nyt todellakaan paljasteta heti alkuun!) ja vietän aikaa omien ihmisteni kanssa. Välillä umpieristäydyn keskelle korpea.
Juuri tällä hetkellä olen tässä ja kirjoitan sinulle.
Terkuin,
Ansku