Neljästoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Kirjoitettuani kolmannentoista kirjeen olisin jo muutaman tunnin päästä voinut repiä sen ja kirjoittaa uuden. Mutta koska se on blogi, joka karkasi käsistäni internettiin painettuani päivitys-nappia, en voinut kuin päivitellä. Korjailin lauseita ja lisäilin sanoja, tarkensin ajatuksiani. Kunnes totesin, että kirjoitettu mikä kirjoitettu. Ja vetoan vain siihen, että tarkoitukseni ei ollut loukata ketään viisastelemalla uskonasioista. Ne ovat äärimmäisen herkkää aluetta – minullekin. Siksi voin jopa pyytää anteeksi, jos loukkasin. Anteeksi pyytäminen ei ole minulta pois. Paitsi silloin, jos pyytelen anteeksi olemassaoloani.


Hengelliset tai henkiset asiat ovat olleet minulle realiteetti lapsesta lähtien. Synnyin suomalaisluterilaiseen pappisperheeseen ja isäni edustaa epälepertelevää kristillisyyttä. Jotain kertoo se, että hän teki väitöskirjansa teologiaa ja fysiikkaa yhdistelevästä Karl Heimin dimensio-opista. Eikä hän koskaan sanonut minulle, että Jeesus rakastaa minua, joka lienee modernin kristinuskon perussanoma (vai onko se?). Pappani taas oli herätyssaarnaaja ja hänen matkassaan kiersin Lappia jo polven korkuisena. Kun pappa mietti autossa puoliääneen mihin kohtaan oli mahtanut edellisellä raamattutunnilla jäädä, olin tokaissut nelivuotiaan varmuudella: Roomalaiskirje viisi!


Kuusivuotiaana pyöräilin yksin kirkkoon eikä minua suinkaan houkutellut sinne isäni saarnat. Istuin takapenkissä pylvään takana ja odotin. Etsin jo valmiiksi virsitaululla olevien numeroiden mukaisen veisun. Osasin lukea nuotteja. Lisäksi virsien laahaavan tempon ansiosta ehdin kuulostella urkujen soinnin vain millisekunti ennen kuin kajautin ääneni ilmoille. Ja lauloin kuin pikkulintu riemuissaan jokaisen virren iloiten osaamisestani ja äänestäni, joka mielestäni selkeästi erottui edukseen mummojen seasta.


Olin kahdeksan, kun vanhempani lähtivät lähetystyöhön Japaniin, jossa asuimme seitsemän vuotta. En tässä nyt lähde ruotimaan lähetystyön oikeutusta enkä sitä ketä se eniten palvelee. Totean vain, että sinä aikana sain tuta ortodoksisuuden, viidesläisyyden, helluntailaisuuden, buddhalaisuuden ja shintolaisuuden tunnelmia ja tuoksuja, jotka edelleen leijailevat tajunnassani.


Naapurin amerikanortodoksien kanssa kävin innolla sunnuntaipalveluksissa. Suitsukkeiden ja mehiläisvahan tuoksu, laulannat, joihin helposti pystyin osallistumaan, kullan kimallus ja ikonien värit viehättivät minua niin paljon, että kilvoittelin heidän (aavistuksen ärsyttävän) tyttärensä leikkikaverina vuoden. Sitä paitsi jumalanpalveluksen jälkeen mentiin aina McDonald’siin syömään hampurilaisateriat, mikä tietysti on saattanut vaikuttaa sunnuntaisuunnitelmiini.


11-vuotiaana minut laitettiin suomalaiseen sisäoppilaitokseen, josta kotiin pääsin viikonloppuisin. Asuntolanhoitajat olivat valtaosin helluntailaisia, mutta eipä minulla ole heistä pahaa sanottavaa, päinvastoin. Osa heistä ymmärsi varsin hyvin, ettei meitä piinannut suinkaan ikävä taivaaseen vaan aikuisen syliin. He opettivat meille sen mihin itse uskoivat. Kuten me kaikki teemme, halusimme tai emme. Vuoden päästä tulin uskoon ja siitä viikon päästä uskoin olevani luopio, koska en tuntenut enää hurmoksellista onnea. Neljän vuoden kuluttua sain peruskoulun päästötodistuksen, mutta en edelleenkään kielillä puhumisen armolahjaa. Palasimme Suomeen, kun täytin viisitoista ja asetuimme länsirannikolle Pyhämaahan, joka oli silloin noin alle kuudensadan hengen kyläpahanen jumalan selän takan. Missio oli ohitse.


Koska henkiset asiat liittyvät vahvasti sekä sukuun että kasvuympäristöni (joskus hyvin ymmärtämättömiin) aikuisiin, olen ymmärrettävästi joutunut niin nuorena kuin myöhemminkin hakemaan suhdetta uskontoon rankalla kädellä. Edelleen tunnistan osittain varsin teinimäisen asenteeni, joka saa minut yllättävän herkästi nälväisemään hihhuleita – pääosin hiljaa mielessäni kuitenkin. Ei, ei sittenkään kaikkia. Edelleen tuskastuttavimpia ovat ne, joilla on hallussaan ainoa oikea, virheetön totuus.


Olen itsekin kulkenut matkan mustavalkoisuudesta harmaan sävyihin, joita on todellakin enemmän on viisikymmentä. Olen yrittänyt aikanaan muutaman kerran jopa jakaa lentolehtisiä kaduilla helluntaiystävieni kanssa, mutta se ei ollut meikäläisen juttu. Toisaalta usko tai henkisyys ei koskaan voi pysyä täysin intiiminä salaisuutena, vaikkei hiiskuisi sanaakaan. Se mihin uskot kun tuppaa heijastumaan siihen miten olet ja elät.


Kun lopulta tajusin, etteivät kolmiyhteisen, mutta kovin yksisilmäisen jumalan sinkoamat tuliset hiilet satele päälleni yhdenkin virheaskeleen seurauksena, olen aikuisiällä innolla kolunnut taustoilleni vieraita uskontokuntia etsien löytyisikö minun totuuteni jostain. Edustan siis tutkimusten mukaan tyypillistä shoppailevaa, henkisesti nälkäistä nykyihmistä, joka keräilee sopivia makupaloja sieltä sun täältä uskomustarjottimelleen. Ja jumaliahan riittää yksisilmäisistä monikätisiin ja palvelusjoukot siihen päälle.


Jossain hyvin syvällä sisimmässäni olen aina uskonut, että oikeasti ei ole ainoaa oikeaa uskontoa, ei yhtä totuutta, ei yhtä tietä. On vain ihmisen hapuilua kohti suurta tuntematonta. Me annamme sille nimiä ja hyvin vakuuttuneina itse antamastamme nimestä laulamme pilkkalauluja toisten keksimistä. Pahimmillaan tartumme miekkaan ja sivallamme vääräuskoisilta kielen ja pettureilta nimettömän.


Olen etsijä edelleen, mutta olen löytänyt henkisen kotini rimmiläläisyydestä. Tunnistan itsessäni ortodoksis-zeniläis-shamanistisen ajattelijan, joka harjoittaa kundaliinijoogaa, soittelee tiibetiläisiä äänimaljoja sekä rumpuja ja viettää hiljaisuuden retriittejä ja paljon aikaa rakkaittensa kanssa. Metsät, vedet, eläimet, luonto kaikkinensa on tullut likemmäksi sieluani kuin koskaan aikaisemmin ja askel askeleelta kuljen kohti omaa maatumistani.


Olen käynyt koululääketieteellisessä fysioterapiassa, mutta olen kokeillut myös kuppausta, rukouskokouksia, tantraa ja enkelihoitoa. Edelleen kuitenkin käveleminen sekä saunominen ja luonnonvesissä uiminen ovat ehdottomasti toimivin rituaali niin kehon kuin mielen rauhan saavuttamiseksi. En ole koskaan nähnyt saunatonttuja, en enkeleitä, en yksisarvisia, en keijuja, en jumalaa. Omia kasvojanikaan en näe ilman peiliä.

Olen vahvasti hörhö (minulle erittäin positiivinen sana). Herkästi voisi ajatella, että se sotkee pahasti työtäni länsimaisen lääketieteen edustajana, mutta se olisi kovin yksisilmäinen näkemys. Ymmärrän niitäkin, jotka uskovat vain näkyvään maailmaan. Se vaatii uskoa sekin. Tiede on tietysti kohtuullisen hyvä mittari monelle asialle, jos ymmärtää sen rajallisuuden.


Kahdella silmällä näkeminen takaa stereonäön ja pystymme paremmin arvioimaan vaikkapa tavaroiden etäisyydet. Joogatraditiossa puhutaan otsalla sijaitsevasta ns. kolmannesta silmästä, jolla nähdään yli normiulottuvuuksien, laajemmin ja intuitiivisemmin. Peilistä katsottuna minulla on kaksi silmää, kolmannesta ei vielä tietoakaan. Mutta jos kieltäisin henkisyyden se olisi sama kuin kaivaisin toisen silmän pois päästäni ja naama veressä myöntäisin:
Olitte oikeassa! Stereonäköä ei ole!

Sunnuntaiterkuin,

Ansku

2 comments

  1. Johanna Uski · 19 toukokuun, 2020

    Tervehdys Anumari!
    Kiitos taas mainiosta kirjeestäsi. Luen niitä aina suurella ihailulla – kykysi muodostaa sanoja ajatuksistasi on ilmiömäinen. Toinen sanataituri tietysti on Katriina, jonka runoja myös tavailen huuli pyöreänä. Olette te aikamoisia siskokultia! 😉

    Minä olen viime kuussa avannut koiratrimmaamon kodistani minuutin kävelymatkan päähän. En enää halua istua busseissa ja junissa ja juosta kellon perässä. Näin saan ulkoiluttaa Amandaa keskellä päivää ja käydä kotona vaikka päikkäreillä koirien välissä. Tosin tässä vaiheessa työtahti on noin puoli koiraa päivässä, mutta kyllä se varmaan tästä… Taidan elää elämäni onnellisinta aikaa – vasta yli viisikymppisenä!!!

    Terkut Janille!
    Johanna

    ________________________________

    Liked by 1 henkilö

    • Kvakkula · 20 toukokuun, 2020

      Kiitos, Johanna! Kiva kuulla, että joku saa kirjeeni ja jopa lukee niitä 😄. Vaikka kuten Katriinalle totesin, aion kirjoittaa sitkeästi vaikka kukaan ei lukisi. Sillä kirjoittamalla selvennän itselleni asioita ja kuulumisiani.

      Ihana kuulla sun bisneksistä ja elämänilosta! Ihan sama missä iässä se löytyy se oma polku. Ja ei ehkä osaisi arvostaa niin paljon, jos ei olisi rämpinyt niitä aiempia kinttupolkuja.
      Meillä ei ole koiraa, mutta voisi tulla tutustumaan sun putiikkiisi kunhan tilanne sallii.
      Toivon sopivaa menestystä (ehkä jopa useampi kokonainen koira päivässä 😄) ja ennen kaikkea tekemisen ja olemisen iloa, siskoseni ❤️.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s