Tervehdys Rimmilästä!
On ollut sen verran kylmää kyytiä, että pakko välillä kirjoittaa lämpimikseni.
Tämä on ensimmäinen keväämme Rimmilässä. Ja se totisesti kuuluu ja näkyy. Huhti-toukokuun aikana sirkutus, viserrys, nakutus, räpätys, raakkuminen ja kaakattaminen lisääntyi räjähdysmäisesti. Tekniikasta ja luonnosta hullaantunut mieheni Kvakku on juossut pitkin pihaa ja metsiköitä kännykkä kädessä ja BirdNet on laajentanut ymmärrystämme kanssaeläjistä rysäyksellä. Nyt emme kuule enää lintuja, vaan kurkia, rautiaisia, tiklejä, metsäkirvisiä, uuttukyyhkyjä, sirittäjiä, kulorastaita, taivaanvuohia, pikkukäpylintuja, metsävikloja, kanahaukkoja, isokoskeloita, korppeja ja hömötiaisia. Renkajärven ulappain yllä liitelee myös merikotka, mutta minä en ole sitä nähnyt kuin valokuvissa.
Myös kasvikunta nostaa päätään aitovierillä. Kevätesikot kellertävät jo leskenlehtien kaverina. Valko- ja sinivuokot ehtivät ennen äitejä. Ja iloksemme havaitsimme raparperirykelmän tontilla, vuohenputkeakin (todennäköisesti, tunnistaminen vielä kesken) on riittämiin. Viime kesänä tein Ylen kasvikyselyn ja sain lähes hyvää tasoa olevat pisteet tiedoista. Tunnistan muutakin kuin nokkosen ja siitä kaikki kunnia lasteni isän äidille Kirstille. Kirsti oli rakas anoppi ja kanssakulkija, jolle luonto oli lähimmäinen. Yhdessä on tongittu mullat ja maat. Hän teki työuransa VR:n siivoojana ja hoiti siistiksi meidänkin kodin useita kertoja. Hänen kanssaan puhuimme myös suumme puhtaiksi. Se on elähdyttävää.
Törmäsin lenkillä naapuruston ihastuttavaan pariskuntaan. Ensimmäisellä tapaamisella selvisi, että emäntä on hyvin perehtynyt yrtteihin ja tuntee lähimaaston herkkupaikat. Tästä innostuneena suunnittelin, että järjestäisimme lähipiirin innokkaille keväisen villivihanneskurssin. Tai nyt koronarajoitteiden aikaan ainakin itse saisin perehdytystä luonnon antimista, jotta en hortoilisi ihan päättömästi. Koska siihen pätee sama kuin aivokapasiteettini käyttöön eli hyödynnän vain murto-osan siitä, mitä luonto minulle tarjoilee. Ja kasvitieteelliset mestari-kisälliopinnot Kirstin kanssa jäivät ikävästi kesken.
Kävipä sitten niin että tapasin naapuripariskunnan vielä uudestaan, sillä näillä lakeuksilla kulkee yksi hiekkainen päätie, jota pitkin talsitaan ees taas, jos ei jalat kestä samoilua epätasaisilla metsämättäillä. Käytiinpä siinä suomalaisperinteiset keskustelut siitä mitä kukin tekee työkseen ja selvisi, että heidän ammattinsa ei ole ihan niitä perinteisimpiä.
– Olemme meedioita, juttelemme kuolleiden kanssa, nainen sanoi hymyillen elävästi ja on todettava samat sanat kuin merikotkasta. Meedioitakin olen aiemmin nähnyt vain kuvissa.
Jos on kasvanut piireissä, joissa vähintään kerran kuukaudessa juodaan ja syödään parituhatta vuotta sitten kuolleen ja kolmen päivän päästä ylösnousseen miehen verta ja ruumista ja lisäksi käydään tämän kanssa aktiivisia keskusteluja kädet ristissä päivittäin, ei mikään kummastuta. Meedio kuulostaa ihan normisetiltä. Lisäksi olen joutunut kasvokkain niin voimakkaan suvaitsemattomuuden kanssa elämässäni, että olen yrittänyt itse kilvoitella asian kanssa urakalla. Kukin uskoo mihin uskoo ja ojentautuu sen mukaisesti. Kuka minä olen tuomitsemaan yhtään ketään. Rimmilän kinttupoluilla kulkeva meedio ei ole kylähullu yhtään sen enempää kuin sunnuntaisin Jeesusta makustelevat, tantrahipit tai lenkkipoluilla terveystrendaavat himotriatlonistit. Tai minä.
Aika monella nousee mieleen kysymyksiä omista vaivoista, kun he kohtaavat lääkärin. Eikä se pääasiassa haittaa, vaikka ihmiset juhlahumun keskellä päättävät rohkaistua kysymään suolioireistaan tai tykyttelyistään. Itsekin olen hyödyntänyt tuttua juristia ositusasioissa ja fysioterapeuttia ryhtiliikkeiden suhteen. Mutta entä, kun leppoisalla päiväkävelyllä vastaan kävelee peräti kaksi meediota. Kysäisenkö sattuisiko ex-elävä, ex-anoppini olemaan tavoitettavissa?
En kysynyt. Mutta ei minulla ole varaa arvostella niitä, jotka hakevat yhteyttä kuolleisiin rakkaisiinsa. Se miten totta rajan takaa tulleet yhteydenotot ovat, on tietenkin kiistanalaista. Epäeettisesti toisten surulla tienaavia höynäyttäjiä varmasti mahtuu joukkoon. Toisaalta tuttavapiiristä tiedän myös, että viestit voivat olla yksityiskohtaisen vakuuttavia. Ja lohduttavat suuresti. Paremmin kuin virallisesti hyväksytyn avunlähteen suruprosessikaaviot ja neljänkymmenen viiden minuutin etävastaanotot. Mutta ei minulla ole mitään syytä arvostella julkistakaan palvelujärjestelmää. Ihmisiä sielläkin työskentelee ja totta sekin, että surun kulku voidaan purkaa vaiheisiin, jotka kukin tietysti käy läpi tavallaan.
Tapaamisen jälkeen jatkoin iltapäiväkävelyäni kotia kohti ajatellen rakkaitani, jotka ovat siirtyneet toiseen olomuotoon tai olemattomuuteen – mikä lie meitä odottakaan kuoleman rajan tuolla puolen. Muistoni heistä eivät ole kuolleita lainkaan. Pappani saarnat kaikuu korvissa. Ja kun vuokramökin pihassa viime kesänä puhkesi loistoon sormustinkukat, melkein näin Kirstin myhäilevän nurkan takana. Tuota sydämen pysähdyttävän kaunista ja myrkyllistä digitalis purpureaa nääs yritin toistuvasti istuttaa kotimme pihoihin onnistumatta.
Haluaisinko heihin yhteyden nyt, viestin sieltä jostain rajan takaa?
Juuri nyt se tuntuu tarpeettomalta. En halua yhteyttä kuolleisiin. Haluan opetella kuulemaan paremmin niitä, joiden kanssa elän nyt – itseänikin. Setviä sen minkä voin. Kertoa että rakastan. Paljon jää sanomatta, tekemättä, mutta eikö aina jää? Toisaalta tulee lauottua sellaista, jonka voisi deletoida. Kukapa osaisi elää puhtaaksikirjoitettua silkkipaperia.
Tuttava laittoi juuri sähköpostilla vuohenputkipiirakan ohjeen. Kokeilen sitä heti, kun joku on kädestä pitäen poiminut kanssani vuohenputkia ja näyttänyt livenä miten erotan sen myrkkykeisosta. Koska haluan vielä pysytellä rajan tällä puolen. Tähän saanen naapuriapua.
Hortoillen ja luonnon viestejä kuuntelemaan opetellen,
Ansku
Kirjeitä Rimmilästä 