Tervehdys Rimmilästä!

Edellisestä kirjeestäni on vajaa viikko. Kun 70-80 -luvuilla kirjoitin kirjeitä Japanista Suomeen ja sitten Suomesta Japaniin, oli tahti toinen. Siitä kun kirjeen tiputti postilaatikkoon kesti noin viikon, että se on perillä. Vastaanottaja kirjoitti vastausta temperamentistaan riippuen päivästä kuukausiin ja sitten posti kuljetti kirjettä minulle viikon. Yhteen rundiin meni siis lyhimmillään pari viikkoa ja pisimmillään mitä lie.

Kirjeiden kirjoittaminen oli oleellisin viestintäkeino kaukana asuvien ystävien kanssa. Puhelut maksoivat noin viisituhatta yeniä eli reilu sata markkaa kolmesta minuutista. Mummolle ja papalle soitettiin jouluna ja äitienpäivänä. Kavereiden kanssa ei edes haaveiltu puheluista. Kolmessa minuutissa munakellon tikittäessä ei tosin ehtinyt kertoa juuri mitään. Ehkä oleellisinta olikin äänen kuuleminen. Väre joka ei kirjeessä välity.

Pidemmät tarinat äänitettiin c-kaseteille. Muistan istuvani olohuoneen lattialla Tokyon lähiökodissamme Ikebukurossa äänittämässä kasettia mummolle ja papalle. Luettelin englanninkielisiä sanoja, joita olin oppinut. Right hand – left hand. En muista mitä muuta sanoin, mutta tuokin auttaa monessa tilanteessa mm. risteysalueilla. Sanavarastoni on sittemmin laajentunut ja myös up – down -akseli on tullut tutuksi.

Olen joidenkin mielestä raskassoutuinen (ainakin down-vaiheessa) ja se on loogista, sillä soudan ja huopaan fifty-fifty. Koska en halua karkottaa sinua heti alkuun synkistelemällä, aion jakaa puhdasta iloa, keveyttä ja rentoa meininkiä. Ilon jakaminen on tärkeä asia. Koska olemme kuolevaisia. Tulee päivä, jolloin olomuotomme vaihtuu. Sen tarkempaa tietoa minulla ei ole kuin, että keho jossain määrin maatuu (paitsi jo on syönyt koko elämänsä mamanuudeleita sekä muita säilöntäaineistettuja ja ”E-vitaminoituja” tuotteita).

Monet uskovat kuolemanjälkeiseen elämään, vainajalaan, taivaisiin ja helvetteihin, jälleensyntymisiin ja nirvanoihin. En tiedä mihin uskoisin ja sitä pohtiessa aion iloita tästä ainokaisesta elämästä, jota juuri nyt elän. Ja moninkertaistaakseni ilon, aion jakaa sitä (ns. korkeampaa matematiikkaa).

Keveästi iloinen asia viime viikoilta on Cindi, joka tuli kotiimme parahiksi ennen jouluaattoa. Enkä ole Cindistä lainkaan mustasukkainen, vaikka mieheni vieraileekin yösydännä hänen luonaan portaiden alla olevassa komerossa toistuvasti.

Vertailu tekee ihmisestä onnellisen tai onnettoman, on Leo Tolstoi sanonut ja olen samaa mieltä. Kyykkypissaaminen pihan perällä jumalaisen tähtitaivaan alla on mahtavaa, paitsi jos on nivelrikkoiset polvet ja perspakkanen. Mutta ilman kyykkyilyä ja ravaamista ulkohuussiin ja takaisin parin kuukauden ajan pakkasten kiristyessä, en ehkä ymmärtäisi minkä helpotuksen Cindi Basic Separett toi elämäämme.

Polttava vessa ansaitsee paikan maailman sadan ihmeen joukossa. Kaikki jätös mikä meistä lähtee palaa hetkessä hyppyselliseksi tuhkaa. Tämän yritän muistaa kaiken hätäni keskellä.

Lämpimin terveisin,
Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Postilakko alkoi Suomessa 11.11.2019 ja lupasin itselleni, että kun se loppuu, alan kirjoittaa kirjeitä.

Olen taipuvainen dramatisointiin ja jo kolmantena päivänä lakon alkamisesta kuvittelin miten se leviää kuin kulovalkea ja jäämme loukkuun Rimmilään, jonne olemme juuri muuttaneet Kvakun kanssa. Ei siinä mitään, pahempiakin loukkuja on. Ikkunasta avautuu järvimaisema ja vaikka sähkötkin ovat täällä katkenneet muutamaan otteeseen, on puilla lämpiävät pönttöuunit taanneet lämmön ja ruoat päässeet sulavasta jääkaapista turvaan umpikylmään eteiseen. Pahin skenaario liittyikin mielikuvien tsunamiin, jossa lakko vyöryy lamauttaen kaiken enkä enää koskaan näe tai edes kuule lapsenlapsiani, jotka asuvat Helsingissä. Koska junatkaan ei kulje, ja auto on hyödytön, koska bensan myynti loppuu ja kaikki yhteydet aina viidenteen geehen asti sammuvat.

(ai miten niin olen entäjoswhatif-persoonallisuus!?)

Postilakko loppui ja jätti jälkeensä varmasti tuhannentuhansia, joille Posti on kirosana. Minä olen lähettänyt viimeisen kuukauden aikana noin sata kirjettä postitse. Tosin ne olivat kaikki kopio samasta tabletilla näpyttelemästäni kirjeestä. Kuoleman puolikas lähestyy ja se virittää kaikenlaisia tilinpäätöstunnelmia. Niinpä lähetin synttärikirjeen kaikille, jotka ovat jotenkin merkittävästi sotkeentuneet elämääni. Ja joiden postiosoitteen sain käsiini. Kuoret, merkit ja tulostuspaperi loppuivat kesken ja osa sai kirjeen sähköpostitse – myös ne 10%, joille posti ei tähän päivään mennessä ole vienyt perille hartaudella valmistelemiani retrokirjeitä, joihin teetin ihan oman postimerkinkin valokuvasta, jossa rummuttelemme Kvakun kanssa joen rannalla.

Kirjeen kirjoittaminen oli merkittävä kokemus itselleni. Puhdistava, henkinen konmaritus. Marie Kondosta voi olla montaa mieltä. Minusta on mielenkiintoista, miten ihminen onnistuu luomaan omasta neuroosistaan loistavan bisneksen. Someraivo, joka syntyi hänen perustamastaan kondolle-itselleen-sparky-joyta-tuovat-tavarat -putiikista, oli piristävä. Odotan ilolla Marien kolmatta aaltoa. Ja odotellessa kylven oman elämäni sparkyjoyssa. Vaatteet lojuu kasoissa siellä täällä ja kirjat kohoavat kuin baabelin tornit sängyn vierellä (aloitan useita kerralla, suurimmassa osassa exit-point tulee vastaan ennen sivua kolmetoista). Olen onnellinen roinani keskellä, kunhan hätäuloskäyntireitti on selvillä. Meitä on nääs vakavasti varotettu häkämyrkytyksestä näiden pönttöuunien ja puuhellan kanssa touhutessamme.

Mutta siis, palatakseni kirjeiden kirjoittamiseen…

(ai miten niin eksyn sivulauseisiin!)

Synttärikirjeen kirjoittaminen oli niin mukava kokemus, että en malta lopettaa. En kuitenkaan viitsi rasittaa läheisiäni syväluotaavilla lähestymisillä viikottain. Niinpä päätin uskoa miestäni, joka on jo monituiset kerrat ehdottanut että pitäisin blogia, koska ”muutenkin suollan tolkuttomasti tekstiä paperille päivittäin”.
Tällä kertaa en aio tukea Postia, vaan siirryin toiseen ulottuvuuteen kirjoittaakseni…hmm…jollekin/joillekin? Vai teille? Vai peräti sinulle?

Jos ennen muinoin etsi kirjekavereita, niitä löytyi lehtien takakansista. Lukuisat ihmiset saivat kirjeiden myötä elinikäisiä ystäviä. On niitä toisenlaisiakin tarinoita, mutta yritän olla tässä positiivinen. Joku on jopa saattanut matkustaa toiselle mantereelle lopulta tapaamaan kasvoista kasvoihin ihmistä, jonka kanssa on kynäillyt vuosikausia. Ihmistä, josta on kirje kirjeeltä, melkein vaivihkaa, tullut läheinen. Ehkä läheisempi kuin yksikään niistä, joiden kanssa päivittäin vaihtaa satoja sanoja ja katseita. Se ei voi tapahtua hetkessä, vaikka joskus kyllä joku ihminen osuu kerralla niin ytimeen, että on täysin selvää, että kyseessä on ns. oma ihminen. Mutta sellaisenkin kanssa on lopulta edessä mainion mutkikas, ahaaelämyksellinen matka nimeltä tutustuminen.

Nykyihminen ei juuri kirjoita kirjeitä. Hän aloittaa blogin, jossa saa melko vapaasti suoltaa omaa tekstiään verkkoon, jossa siihen tarttuu epämääräinen joukko lähi-ilmoilla pörrääviä. Osa kommentoi, joskus syntyy jonkinlaista vuorovaikutustakin, mutta pääosin kai kyseessä on seurattava-seuraaja -asetelma. Blogi kuulostaa siis ihan hyvältä jutulta. Sillä en minäkään etsi ystäviä. Mutta toisaalta on turha esittää myöskään, että kirjoitan VAIN koska haluan kirjoittaa. Tietenkin haluan, että sanani (ainakin osa niistä) tavoittavat jonkun jossain eli sinut. Ja aion kutsua blogiani kirjeeksi, koska kirje on kiva sana.

Koska jo pelkästään kohteliaisuuden – saati ihmillisyyden – vuoksi on hyvä tietää kenen kirjettä lukee, aion esitellä sinulle itseni. Suomessa sanotaan usein ensin nimi. Ennen kysyttiin kenen lapsi on tai mistä on kotoisin, mutta nykyään sillä ei tunnu olevan niin paljon merkitystä kuin sillä, mitä ihminen tekee. Aloitan nyt esittelyni nykyaikaisen, suomalaisen protokollan mukaisesti nimestä ja tekemisestäni

(vaikka tiedätkin kyllä jo ihan hemmetisti vaikka mitä minusta edellä kirjoitetun perusteella, mutta en olekaan ihan supisupisuomalainen):

1. Nimi

Olen ristimänimeltäni Anumari. Äiti olisi halunnut minusta Mariannen, isä Anun (Anu Kaipaisen mukaan). Olen siis kompromissi.
Lähiperheeni kutsuu minua Maikiksi (juontaa juurensa todennäköisesti Pikku Kakkosessa esiintyneeseen Maikkiin, mutta ei ole ihan varma juttu). Yritin kotouttaa itseni tehokkaasti opiskelupaikkakunnalleni ja esittelin itseni Maikkina. Vuosien ajan tuntui todella oudolta, että lähes ventovieraat ihmiset kutsuvat minua nimellä, joka oli varattu vain lähimmilleni. Kotoisa vieraus – se on muutenkin minulle tyypillinen olotila.
Anukki, sanovat mummo ja pappa ja muutama muukin rakas sukulainen. Anu, sanoo suurin osa vuosina 1978 -1990 tapaamistani ihmisistä ja nykyisinkin sellaiset, jotka lupaa kysymättä lyhentelevät toisten nimiä.
Mieheni on ensimmäinen, joka on kutsunut minua nimellä Ansku. Hänen lempinimensä on Jansku, joten yhdessä olemme kuin runo.
Muita nimiäni ovat Pumppernikkeli ja viimeisimpänä Dreaming Raven.

2. Mitä teen

Käyn ihan virallisessa, palkallisessa työssä, josta pidän paljon, mutta se on välillä läkähdyttänyt minut henkihieveriin. Vastapainoksi häärään kaikenlaista sekalaista (jota ei nyt todellakaan paljasteta heti alkuun!) ja vietän aikaa omien ihmisteni kanssa. Välillä umpieristäydyn keskelle korpea.
Juuri tällä hetkellä olen tässä ja kirjoitan sinulle.

Terkuin,
Ansku

En halua olla kyräilijä, en ylitiöpositiivinen jaxukone, en julistaja. Haluan kulkea jalat maassa ja liihotella käsi sydämellä, kirjoittaa mikä sattuu ja etsiä parannusta. Alla mottoni Viktor Franklinin ja omin sanoin.

Pimeyttä ei voi poistaa, mutta valoa voi aina lisätä! (Viktor Frankl)

Tulenkantaja kunnes tulee kantajat! (Dreaming Raven)