Kirjeitä Rimmilästä

Tervehdys Rimmilästä!

En ole tainnut mainita mitä teen palkkatyökseni – elääkseni teen tietysti paljon muutakin. Olen lääkäri. Mutta ei, en ole sankarilääkäri, joka nyt suojaimin varustettuna taistelee eturintamassa koronaa vastaan ja jakaa lisähappea niille, joiden keuhkot eivät kestä enää ilman tukea. Olen työterveyslääkäri ja käytännössä se tarkoittaa, että hoidan useimmiten ihmisiä, joiden hapetuskyky on heikoilla aivan muista syistä kuin koronaviruksesta.

Voin sanoa kahdentoista vuoden kokemuksella, että valtaosa vastaanotoillani käyvistä kärsii stressistä sen eri muodoissaan. Toki ihan ”virallisia”, diagnoosikoodillisia sairauksiakin on monella, mutta useammalla on ns. oireilua, joka ei ole vielä sairautta vaan varoittava signaali siitä, että kaikki ei ole hyvin. Ja voin sanoa viidenkymmenen vuoden kokemuksella, että oman kehon viestit kannattaa huomioida.

Kauas karkailevat unet, kiristyvä pipo, aivosumu, ärtyvä suoli, epärytminen sydän, vanne rintakehällä, laahaava mieli, noidannuolet ja jokapaikan kirotut kolotukset. Jokaisella meistä on akilleen kantapäänsä. Heikko kohta, joka pettää ensimmäisenä, kun kuormitus käy yli sietokyvyn. Minulla menee unet. Sille on koodinsakin, F51.0, ei-elimellinen unettomuus. Jokainen joka on yrittänyt porskutella päiviä parin tunnin yöunilla tietää, että uni on ihmisen toinen luonto. Jos unettomuus jatkuu, jatkuu ja jatkuu, ei tiedä kohta enää mitään.

Tällä hetkellä en ole edes työterveyshuoltorintamassa tukemassa koronan uuvuttamaa kansaa. Sillä kuormitus siviilielämässä kävi yli äyräiden niin että pipon resorit paukkui. Sairausloma kuulosti ensin rintamakarkuruudelta. Mutta auttajan olisi osattava tunnustaa rajallisuutensa. Sitä olen opetellut jo kauan, mutta kertausharjoitukset tarvitaan näköjään toistuvasti.

Varovaiseksi tekee sekin, ettei tiedä kuka on vastassa, kun lopulta nöyrtyy hakemaan apua. Toisen lääkärin armoille joutuminen ei välttämättä houkuta, sillä ammattikuntaamme vaivaa vaativuus ja jaksaajaksaa-mentaliteetti. Toki tervettä muutosta on havaittavissa orastavana. Jos sairausloman voisi kirjoittaa itse, moni lääkäri tekisi niin. Lääkkeitähän me voimme määrätä itsellemme. Mutta itseriittoisuuden tai oikeammin itsensä väheksymisen tie johtaa pahimmillaan umpikujaan. Lääkärit eivät loista saikkutilastoissa, itsemurhatilastoissa kyllä.

Koska lääkärin on tunnetusti niin vaikea hakea apua, Lääkäriliitto tarjoaa jäsenilleen luottamuslääkärikäyntejä. Kolme luottamuksellista ja ilmaista käyntiä. Hyvä alku. Minäkin hakeuduin luottamuslääkärille keväällä 2018. Yksi parhaimpia päätöksiäni viime vuosina. Minut vastaanottanut psykiatri ei kirjoittanutkaan minulle hoidoksi joka-aamuista ruoskintaa, jotta pääsen liikkeelle ja liikuntareseptiä työpäivän jälkeen nautittavaksi hammasta purren ja hikiliina verta tihkuen. Hänellä oli armokäsitys kohdallaan.

Olen osatyökykyinen lääkäri. Tarkoittaako se samaa kuin kokki ilman makuaistia? Siipirikkoinen lennonopettaja? Tekeekö omat raihnani minusta arviointikyvyttömän niin että samaistun luokseni tuleviin unettomiin, masentuneisiin, läheisensä menettäneisiin liialla empaattisuudella. Kirjoitan pitkän saikun, koska olen tuntenut väsymyksen itsessäni niin lamauttavana.

Tekisin heille kuten olisin toivonut itselleni tehtävän jo ajat sitten.

Se ei ole huono periaate. Sillä se asettaa meidät samalle viivalle, elämänlangalle, joka voi katketa jos sitä venyttää liikaa. Ja vain suostumalla ihmiseksi, joka tarvitsee toista ihmistä ollaakseen ihmisempi, me voimme yhdessä löytää aina uudestaan ja uudestaan elämän punaisen langan.

Renkajärveen aamupulahdukselle kävellessä taivaanvuohi määki ja korpit kraakkuivat. Äsken katselimme mieheni kanssa keittiön ikkunasta kuinka viisi peuraa käyskenteli pihalla ja tunsin ilon ja kiitollisuuden pirskahduksen tästä ihanasta paikasta, jossa saamme asua. Eläköön Kvakkula! Siitä tiedän, että olen vahvasti elossa, sillä syvässä masennuksessa mikään ei enää kosketa.

Kevät on tunnetusti vaikeaa aikaa monille. Itsemurhien piikki Suomessa osuu toukokuulle, kun luonto herää voimalla ja valoa ei pääse enää pakoon. Heleästi viheriöivä luonto vain korostaa marraskuuta sisimmässä. Ei jaksa kasvaa, ei jaksa edes herätä. Emme tiedä mitä koronakevät tuo tullessaan. Se on varmaa, että me tarvitsemme toisiamme, jokainen meistä. Sillä en minä, et sinä, ei kukaan jaksa yksin.

Toivon sinulle kevättä, joka ei häikäise valollaan sinua sokeaksi.
Toivon sinulle ihmisen, joka ottaa kädestäsi kun on liian pimeää.
Toivon että uskallat pyytää apua.
Toivon että jaksat kaiken mikä on, enempää ei tarvitse kestää.
Toivon sinulle voimaa tähän hetkeen, enempää meillä ei olekaan.

Rakkaudella,

Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Pitkänäperjantaina ylitin Uudenmaan rajan, joka oli suljettu betoniporsain ja vartioitu poliisivoimin. Nuori miespoliisi totesi, että syyni loikkaamiselleni Uudenmaan puolelle oli riittävän painava syy – läheisen ihmisen syvä hätä. Jatkoin kohti Helsinkiä vievää ramppia. Moottoritie oli hiljainen. Niin minäkin.

Lankalauantaina paluumatkalla rajoja vartioiva naispoliisi huitaisi kädellään ja hymyili sanoen:
– Kotiin palaamista ei tarvitse perustella. Kaikki syyt kelpaavat.

Kun kirjoitan tätä, rajat ovat auenneet ihmisten kaahailla halki poikki Suomen, mutta muualle maailmaan ei vielä kuljeta. Rajojen tarkoituksena on suojella meitä katastrofilta, jota emme ihan osaa edes hahmottaa.

Minulla on rajat. Ne ovat muokkautuneet sotieni ja rauhansopimusteni myötä. Osa taisteluista on sujunut pahemmitta kolhuitta, mutta toisista maksan yhä sotakorvauksia. Jokunen luodin sirpale kulkee koteloituneena minuun loppuiäksi. Ja ansiomitalini ja arpeni periytyvät aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

Ajoittain tarvitsen rajoillani betoniporsaita suuren sikalan verran, jotta saan levättyä, suljettua pois häiriöpöpöt, energiasyöpöt, sorinan ja hälyn. Toisinaan iloisena toivotan vierailijat tervetulleiksi peremmälle ilman sen painavampia perusteluja. Itseäni en saa rajattua pois itsestäni. Jos yritän, on seurauksena sen luokan vieraantuminen etten ehkä lopulta enää löydäkään takaisin.

Rajatiedolla tarkoitetaan paranormaalia, esoteeristä, mystistä tietoa, jota ihminen voi omata tai kaivata. Rajatiedolla voitaisiin myös tarkoittaa ihmisen tajua omista rajoista, joka sekin on joskus kovin mystistä puuhaa.
Mistä sen tietää milloin ja mihin on raja vedettävä? Hallitus tuntui tietävän mitä tekee. Minä useinkaan en. Rajanveto on vaikea kysymys, johon on helpompi vastata, jos rajat on toistuvasti ylitetty, niin että rymisee. Tosin joskus ylitys voi tapahtua kuin varkain.

Rajojen luvaton ylittely on rike, jolla on seuraamuksia. Omienkin rajojen toistuvasta mitätöimisestä seuraa rajasokeus, rajapyykkiuupumus, totaaliblokki, burnout, rajatiedottomuus, sielunyhteyden kadotus, muukalaistuminen.

Sitten on hetkiä, jolloin rajat – omatkin – on ylitettävä hinnalla millä hyvänsä. Silloin kun ylittämättä jättäminen olisi rikos rakkautta kohtaan, suostumista syyllisyyden sotavangiksi.

Kirjoittajakurssilla opetettiin, että jos ei tiedä mistä kirjoittaa tai aihe tuntuu liian kipeältä, voi aina kirjoittaa ruoasta.

Pitkänperjantain päivällinen nautittiin helsinkiläisen lähiökerrostalon sisäpihalla. Lunta satoi ja tuuli oli pureva. Leikkipaikalla olevalle pöydälle vedettiin vaaleansininen lakana liinaksi. Lähipizzeriasta noudetut eväät jäähtyivät nopeasti. Minä söin Italianopizzan melkein kokonaan. Tuntui ettei nälkä lähde silläkään, vaikka juusto pakkasi tulpaksi ylävatsalle. Jälkiruokaa ei ollut.

Terveisin,
Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Aloitin näiden kirjeiden (=blogin) kirjoittamisen postilakon jälkeisissä tunnelmissa. Marraskuussa 2019 sieluni silmin näin kuinka lakko etenee rajusti, syöksee maailman lamaan, katkaisee yhteydet. Ja eristää minut kaikkein rakkaimmistani. Ihan oikeasti itkin monta kertaa jo pelkkää ajatustakin siitä, etten näe lapsiani ja lapsenlapsiani, jotka asuvat Helsingissä. Itse asiassa tyttäreni kanssa vakavasti mietimme kuinka toimisimme, jos katastrofi tapahtuisi. Tytär vannotti monta kertaa, että autossa on aina oltava bensaa yli puoli tankkia, jotta pääsen evakuoimaan heidät tänne Rimmilään. Ja vävy kehotti vakavasti hankkimaan muonavaraston.

Pöytälaatikossa on sivukaupalla romaanikäsikirjoitusta nimeltä Kirjeitä Rimmilästä, jossa elän postilakon jälkeisessä karanteenimaailmassa Rimmilässä ja kirjoitan lapsenlapsilleni Aamuruskolle ja Kuutamolle kirjeitä, joita he tuskin koskaan saavat.

Viime yönä Uusimaa eristettiin muusta maailmasta.

Auton tankki on täynnä löpöä, mutta en lähtenyt eilen kaahaten hakemaan läheisiäni tänne korpeen. Sillä on parempi ettemme ole saman katon alla. Oikeastaan se on määräys hallitukselta ja tässä kohtaa en näe mitään syytä nousta kapinaan. Kiitän sydämeni pohjasta siitä, että he ovat uskaltaneet tehdä päätöksiä, joista heidät joka tapauksessa joku sitten joskus tulee ristiinnaulitsemaan. Sillä ihminen tarvitsee aina syyllisen, jonkun jonka harteille voidaan laskea maailman synnit ja sitten itse jatkaa jeesustelua.

Kävin viime viikolla etävastaanotolla ihmisen luona, joka on aiemminkin avannut silmäni näkemään ns. isomman kuvan. Hän kehotti tutkailemaan kaikkia tekemisiäni kahden kysymyksen valossa.

Onko tämä tärkeää? Onko tämä ajankohtaista?

Asian tulisi täyttää molemmat kriteerit. Sillä moni juttu on tärkeä muttei ajankohtainen, ajankohtainen muttei tärkeä.

Kirjoitan melkein joka aamu ns. aamusivut. Olen tehnyt niin jo viitisen vuotta ja yhä edelleen aamusivut ovat minulle sekä tärkeää että ajankohtaista. Opin tavan Julia Cameronilta, joka on kirjailija, taiteilija, sielukas ja sähäkkä luovuuden opettaja, kirjoittanut mm. kirjat Luovuuden tie ja Kultasuoni – suositan. Aamusivut ovat kolme tyhjää paperia, jotka kirjoitetaan täyteen omaa ajatuksenvirtaa heti ensimmäisenä aamulla. Niitä ei näytetä muille eikä niitä suositella lukemaan itsekään ennen kuin aikaa on kulunut, jos sittenkään.

Toki joinain aamuina teksti saattaa olla syväfilosofista pohdintaa, mutta usein se on hajanaisia ajatuksia, tunnelmia, kuvauksia edessäni olevasta kahvikupissa lilluvasta väljähtäneestä kahvista tai maisemasta keittiön ikkunan takana. Voi kuulostaa pöljältä, mutta on tehokasta. Suoltaessani silmittömänä aivotontakin tekstiä yhtäkkiä näen selkeämmin mitä kaikkea minussa on meneillään. Saan kiinni tunteistani aina pelosta syvään rauhaan ja huomaan mikä satuttaa, puistattaa, kauhistuttaa, mikä tekee onnelliseksi, kutsuu luokseen, vetoaa sieluuni. Näinä epätodelliselta tuntuvina aikoina, joita nyt elämme, saan kirjoittamalla myös jotain järjestystä kaoottiseen olooni. Monenakohan aamuna olen kirjoittanut listaa asioista, jotka ovat tärkeää ja ajankohtaista nyt.

Pelkkä kirjoittaminenkin läpäisee testini. Sillä kirjoittaminen on aina ollut minulle tapa hahmottaa ja tuntea koko elämänkaikkeuden kirjo. Ja tarvitsen sitä pysyäkseni järjissäni. Näiden kirjeiden kirjoittaminen on ehdottomasti tärkeää ja ajankohtaista, sillä kirje on tapa jakaa toiselle jotain itsestään, askel kohti yhteyttä. Ja yhteys on ihmisen perustarve, tärkeää ja ajankohtaista aina. Varsinkin nyt, kun yhteyttä rajoitetaan monenkirjavin keinoin.

Menneisyys ja tulevaisuus ovat tärkeitä, mutteivät ajankohtaisia, vaikka toki tämän päivän valinnat luovat tulevaisuudelle pohjaa. Toivon sinulle voimia tähän päivään yksi hengenveto ja sydämenlyönti kerrallaan. Säilytä yhteys itseesi, sinä olet lähimmäisesi!

Terveisin,
Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Kännykän putoaminen avantoon tuntuu edelleen merkitykselliseltä, vaikka ymmärrän että se on universumin ja sinunkin kannalta pisara meressä ja hiekanjyvä aavikolla. Minulle se tarkoittaa, että olin jo tietämättäni valmistautumassa siihen, että kommunikaation muodot tulevat muuttumaan. Että yhteys ei enää tarkoita ihan samaa kuin se tarkoitti viime vuonna tai edes helmikuussa 2020.

Covid-19 – tuttavallisemmin korona – muuttaa maailmamme, Rimmilänkin. Se ei koskaan tule olemaan sama kuin miten olemme sen ymmärtäneet näihin päiviin asti. Eikä kenelläkään oikeasti ole mitään selkeää käsitystä siitä mitä tulee tapahtumaan. On vain arvauksia, laskelmia, tilastoja ja kausaalikäppyröitä, kauhuskenaarioita ja toivekuvia, joiden varassa on tehtävä isojakin päätöksiä – parhaan mahdollisen saatavilla olevan tiedon perusteella. Ja käsi sydämellä.

Rimmilässä sataa lunta. Se leijailee hiljalleen maahan. Joutsenet lentävät pihan yli jäälle. Tikka hakkaa sähköpylvästä kiihkeästi ja mietin onko sillä koskaan niska-hartiaseudun vaivoja niin kuin minulla nakuttaessani tietokonetta tuntitolkulla. Ketään ei näy ja tarkoitan tällä ihmisiä. Niin kuin ei muinakaan päivinä pääosin. Postinjakaja on piristävä poikkeus maisemassa. Silti ilmassa leijuu karanteenin tuntu.

Minua puhuttelee se miten sama asia on sekä siunaus että kirous. Nykyihmisen tarve valloittaa maailma, matkustaa sen joka kolkkaan, olla kaikkialla yhtä aikaa nyt ja heti mahdollistaa virusten ja muidenkin pöpöjen leviämisen käsittämättömällä vauhdilla.

Sama vimma on saanut ihmisen kehittämään mobiiliteollisuutta ja verkottamaan koko maailman – asia joka syystä on saanut myös kritiikkiä osakseen sitoessaan ihmisten katseet älylaitteisiin. Mutta nyt kun karanteenissa elävä populaatio kasvaa kasvamistaan, on verkosta tullut myös suurempi siunaus kuin osasimme ehkä aavistaa. Voimalaulut, kannustavat tempaukset, tuen jakaminen apua tarvitseville. Kestovaipparyhmässä joku tarjoaa omaa äidinmaitoaan niille, jotka eivät kaupasta löytäneet tuttelia hamstereiden jäljiltä. Myös ”virallinen” elämä on siirtynyt yllättävän jouhevasti etäsuhteiden aikakauteen. Etäkoulu, etälääkäri ja etäterapeutti tulee lähelle, kotisohvalle asti.

En ihannoi kärsimystä. Enkä tarkoita etteikö ihminen voisi oppia ilman, että hän juoksee silmät kiinni vauhdistaan hurmioituneena täysillä eteen nousseeseen seinään. Mutta ainakin itsestäni tiedän, että olen aika laiska oppimaan. Joskus jopa täysin kyvytön ymmärtämään asioiden todellista tilaa ja sitä kuinka epärakastavasti kohtelen itseäni, toisia ja luontoa. Korona on jo ravistellut meitä hereille ja haluan sydämestäni uskoa – sillä se antaa minulle toivoa ja siihen haluan tarrautua nyt – , että tällainen maailmanlaajuinen katastrofi voi luoda tilaa sellaiselle mikä lopulta parantaa meitä ja tuo ihmiset lähemmäs toinen toisiaan.

Korona itsessään ei ole paha. Se on virus. Se tekee vain sen mitä virus tekee luonnostaan eli valtaa solun, sillä se ei voi lisääntyä ilman isäntäsolua. Tässä hässäkässä isäntäsolu lakkaa toimimasta normaalisti ja tuhoutuu. Luojan kiitos suuri joukko tiedemiehiä tekee sitä mikä on oleellista taistellessamme jotain vastaan. He tutustuvat ”viholliseen”, sen luonteeseen, käyttäytymiseen, vahvuuksiin ja heikkouksiin. Näin saatamme löytää oikeat aseet. Ja saamme pelastettua isännät, emännät, lapset, vanhukset, kaikki ne, jotka viruksen valtaan ovat joutuneet.

Ei ihminenkään ole paha tai hyvä. Ihminen on ihminen. Hänellä on mahdollisuus niin hyvään kuin pahaankin. Parasta mitä nyt ja aina voi tehdä, on tarttua kaikin voimin hyvän tekemiseen, niin itselle kuin muille. Säädösten noudattaminen voi ottaa ylpeyden päälle, mutta turha kapina on nyt pahimmillaan tappavaa. Käsien peseminen, desinfioiminen, hihaan tai nessuun yskiminen, ihmismassojen ja lähikontaktien välttäminen ja tuskfestareiden uhkaava siirtyminen ovat pieni uhraus ja tuska sen rinnalla, jos saamme elää.

Olet varmasti lukenut neuvoja joka lähtöön, mutta haluan kirjoittaa seuraavat pikkupikkuvinkit samalla muistutukseksi itselleni. Keksi toki mieluusti ihan omat vinkkisi arjen iloksi ja tueksi ja jaa kokemuksia muiden kanssa.

On ensiarvoisen tärkeää hengittää, sillä se on elinehto ja myös keino rauhoittaa panikoivaa mieltä (muista jälleen box-hengitys kirjeessä nro 3).

Kulje luonnossa niin paljon kuin voit ja jos et voi liikkua, katsele ikkunasta näkyviä puita tai vaikka kuinka pientä palaa taivasta kattojen yläpuolella. Sillä luonnolla on parantava vaikutus.

Jos mahdollista, istuta mieltymyksesi mukaan siemeniä purkkeihin valoisaan paikkaan (ainakin viimeeksi kaupassa oli vielä multaa) ja iloitse, kun rairuoho, ohrat, tomaatintaimet, kukkaset sun muut nostavat päätään. Muista kastella ohjeiden mukaan ja juttele niille, varsinkin jos ei ole muuta seuraa.

Pidä kiinni sellaisista rutineista, jotka ovat elinehto kuten syöminen, nukkuminen ja liikkuminen (se voi olla vaikka ravaamista huoneesta toiseen tai netin kautta ohjattua jumppaa tai tai tai). Suurimmalle osalle ihmisistä myös näpertely esimerkiksi käsityöt, piirtäminen, sanaristikot, kirjoittaminen, askartelu, leipominen ja ruoan valmistaminen omin pikku kätösin ovat elinehto.

Anna aivoille muutakin ruokaa kuin uutisia. Nyt jos koskaan on monilla aikaa perehtyä itseä kiinnostaviin asioihin kodinkoneiden käyttöohjeista aina tähtiteteeseen saakka. Itse aion todellakin selvittää tikkojen niskahartiaseudun rakenteen salat.

Laula! Äläkä välitä yhtään siitä meneekö laulu nuotilleen vai sen vierestä. Johonkin nuottiin se osuu joka tapauksessa ja laulaminen vahvistaa keuhkoja sekä vapauttaa ihmisen patoutuneita tunteita.

Pidä yllä toivoa ja yhteyttä läheisiisi ja muihinkin ihmisiin omien voimavarojesi mukaan. Todellinen yhteys ei tarkoita koskettamista käsin. Jos muistamme rakastaa ei pelkopöpö saa meitä valtaansa.

Lue, kuuntele tai keksi itse tarinoita, sillä tarinoissa on voimaa. Viikkoja sitten yksinäinen susi nähtiin vaeltavan täällä Hattulan mailla. Ja muistin vanha intiaanitarinan.

Sisälläsi on kaksi sutta – valkoinen ja musta – ja ne taistelevat keskenään.
Kumpi niistä voittaa?
Se jota ruokit enemmän.

Rakkaudella,
Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Huomaan että edellisestä kirjeestäni on kolme viikkoa. Siihen on ainakin yksi hyvä syy sen lisäksi että olen antanut itselleni luvan laiskotella ja kirjoittaa milloin huvittaa. Nimittäin aika on muuttanut muotoaan. Enkä tarkoita keväistymistä, joka yllättää joka vuosi, yhtäkkiä läväyttää häikäisevät luonnonvalot päällä, pitkittää päivän ja sekoittaa rytmin. En tarkoita myöskään keski-ikäistä ”mihin ne vuodet saati viikot katoavat”-ilmiötä.

Tarkoitan pientä ihmettä, joka sattui 15.2.2020 ja sai ajan hidastumaan. Ikään kuin kaiken ei tarvitsisikaan tapahtua nyt ja heti, vaan viipyilystä tulee kaikkea sävyttävä väri. Näin se tapahtui:

Lauantaiaamu valkenee kirkkaana Rimmilässä, mutta yhtä hyvin voisi olla torstai tai sunnuntai. Pakkanen on jäädyttänyt laiturin päässä olevan avannon pintaa. Menen aamutakki päällä hakkaamaan jäätä. Taskuun olen sujauttanut kännykkäni. Koska onhan ihmisellä oltava puhelin mukana tietenkin myös avantoa hakatessa, jos sattuu vaikka putoamaan jäihin.

Olen juuri kumartuneena kahmomaan lapiolla hakkaamiani jääkimpaleita avannosta, kun yhtäkkiä näen kuinka Huawei Honor 9 Lite hyppää aamutakin taskusta ja sukeltaa avantoon. Se pulahtaa värisemättä jäätävään veteen ja vajoaa rennosti keinahdellen kohti Renkajärven pohjaa. Mukanaan kaikki viestit, yhteystiedot, muistikortti pullollaan valokuvia.

Mainittakoon etten ole koskaan ollut pilvipalveluiden ystävä, joten kyseessä on siis merkittävä vajoaminen. Mutta ihmetyksekseni en syöksykään kännykän perään, en riehu, en huuda tai kiroa. En turvaudu edes box-hengitykseen (kts. kirje nro 3). Sillä silmänräpäyksessä lävitseni hulvahtaa helpotuksen huokaus. Kuin olisin avannut koko päivän mahaa kuristaneen vyön tai pudottanut selästäni ylipakatun rinkan. Tunne on niin selkeä ja voimakas – niin uskottava! -, etten voi ohittaa sitä.

Jotta tapahtumien syväsymboliikkaa avautuisi vielä paremmin, palaan ajassa muutamaa viikkoa aikaisempaan hetkeen, jolloin päätän antaa itse itselleni syntymäpäivälahjaksi jotain erityistä. Täytänhän sentään viisikymmentä vuotta. Enkä suinkaan osta itselleni Hattulan kunnan viiriä tai Aallon Alvarin kukkamaljakkoa viidenkymmenen hehkuvan tulipunaruusun kera.

Kehoni on alkanut osoittaa lahoamisen merkkejä melko nopeaan tahtiin. Muutto maalle on tehnyt mahdottomaksi kävelyn kauppaan (meno-paluu yhteensä 32 km tavalliseen äsmarkettiin ja 48 km isompaan kauppakompleksiin). Tiedän siis tarvitsevani jotain mikä liikuttaa minua. Olisin toki voinut ostaa tusinan tapaamisia personal trainerillä, mutta se tuntui ajatuksena niin hengettömältä, että en edes harkinnut asiaa vakavasti. Sen sijaan maksoin itselleni kolmen kerran tapaamisen kundaliinijoogaopettajan luona.

Maksettuani ohjelman sain sähköpostiini viestin sekä sarjan kysymyksiä. Vastaukset tuli toimittaa opettajalle ennen ensimmäistä tapaamistamme. Jo kysymyksiin vastaaminen liikautti evääni.

1. Ikä, ammatti, koulutus, siviilisääty.
2. Oletko joogannut aikaisemmin, jos olet niin milloin aloitit joogan? Mikä sai sinut aloittamaan?
3. Kun olet stressaantunut, niin missä kehon kohdassa se tuntuu? Mikä alue kipeytyy helposti?
4. Oletko kärsinyt jostakin sairaudesta viimeisen 10 vuoden aikana? Kerro siitä ja kokemuksistasi mitä siihen liittyy.
5. Tämän hetkinen elämä. Mikä saa sinut tuntemaan tyytyväisyyttä elämässäsi nyt? Mikä taas tyytymättömyyttä?
6. Mitä haluat saavuttaa, mitä kohti olet menossa?

Ensimmäisellä tapaamisella kävimme vielä läpi vastauksiani laajennettuna (rönsyilevin sivulauseineen). Opettaja hahmotteli chakra-järjestelmässä olevia vahvistamisen tarpeita. Toisella kerralla hän opasti harjoitteet, joita minun tuli toteuttaa 40 päivän ajan joka päivä. Sen jälkeen tapaisimme vielä kerran keskustellaksemme.

Päätin tehdä niin kuin käskettiin ja katsoa mitä syntyy. Olihan tämä sentään lahja, joten olisi mielenkiintoista nähdä mitä saisinkaan. Harjoitteet oli valittu vahvistamaan omaa tahtoa, auraa ja sydäntä.

Jo viikon kohdalla huomasin vasemmalla rintarangan alaosien kohdalla kolme vuotta piinanneen kivun katoavan. Uusia kipuja toki tuli tilalle, sillä eihän paikat siitä tykkää, kun asento muuttuu ja joku vatkaa itseään uudelle tavalla. Kaavoihin kangistunut kehoni on ollut ällikällä lyöty. Aamuiset pulahdukset avantoon tulivat myös osaksi arkea. Ja Kvakkukin, joka on inhonnut kylmää vettä, liittyi innolla jäätävän ihaniin herätyskokouksiini.

Oli päivä nro 17, kun Huawei sukelsi avantoon. Muutaman päivän asiaa pohdittuani, suljin liittymän. Otin uuden numeron ja annoin sen vain likipiirille. Ja heillekin esitin toiveen siirtää viestittelyä sähköpostiin, joka on huomattavasti hidastempoisemman oloinen kuin esim. whatsapp.

Tänään on päivä nro 39. En edelleenkään tiedä mitä kohti olen menossa, jos ei lasketa maatumistani. Mutta tunnen oloni aavistuksen verran kevyemmäksi. Myös haavoittuvaisemmaksi ja siksi on tarpeen suojata itseäni sopivasti. On ollut useita hetkiä, jolloin olen sanaton ja siitä olen päätellyt, että tämä on hyvä suunta.

Olen vähän pelännyt, että Dodge Caliberini hyppää myös järveen, jotta liikkuisin enemmän. Mutta ehkä universumilla on jotain suhteellisuudentajua.

Terveisin,
Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Niin se viisikymppispaalu sitten saavutti minut, kävi kimppuun takavasemmalta. Ja sen kunniaksi juhlin oikein olan takaa omien ihmisteni kanssa viikko sitten.

Äiti ja isä olivat kuulemma tähdänneet Runebergin päivään, mutta muutaman päivän huti sinne tänne ei ole haitannut. Olen kehittänyt omat perinnetorttuni ja liputan mitä sattuu. Runosuoneni sykkii ja ei syki, ja joskus se joutuu epärytmisen, hengästyttävän eteisvärinän valtaan. En edelleenkään pidä Runebergistä. Leinon Eino on paljon lähempänä sieluani.

Olen tarkkaillut ihmisiä sekä työn puolesta että siviilihuvikseni ja havainnut, että aika monelle ikääntyminen on kriisi. Toisaalta noin puolet tuntemistani naisista sanoo, että elämä vain paranee neljänkympin jälkeen ja kuusikymmenvuotiaathan ovat tutkitusti onnellisimpia. Odotusten ja todellisuuden ristiriita pienimmillään.

Peiliin katsoessa näen kaksikymmentäviisi kiloa enemmän Anumaria kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Olen kasvanut kohisten. Kuten on myös ymmärrykseni maailmankaikkeuden käsittämättömästä suuruudesta. Joten tavallaan olen myös pienentynyt, tunnistanut oman rajallisuuteni, kapean katseeni. Suppusuuni, joka on ollut hiljaa silloin, kun olisi pitänyt huutaa. Pulissut, kun hiljaisuus olisi ollut avain. Kiroillut, kun olisi pitänyt pyytää apua.

Viimeisen parin vuoden aikana ovat raihnat tulleet tutiksi. Onneksi niistä osa on hoidettavissa kuten huvenneet rautavarastoni, välilevynpullistumat ja astma. Aaltoilua alakuloisten syvyyksien ja hypomaanisonnellisen flown välillä ei välttämättä tarvitse edes hoitaa, jos pysyy järjissään aallokossa. Eikä ui liian syvälle. Vaikein viholliseni on ollut F51.0 – ei -elimellinen unettomuus. Vaikeaksi sen tekee se, että taistelu virkistää ja unen saanti vaikeutuu entisestään. Ja unelle kun pitäisi uskaltaa antautua. Sammuttaa valot, sulkea verhot ja silmät, luovuttaa, päästää irti ja upota, hajota yöllisen psykoosin valtaan.

Jos on tarve hallita kaikkea, se ei onnistu. Se ei välttämättä onnistu edes silloin, kun hallitsematon väsymys vetää kuin pohjaimu kauemmas turvasatamasta. Lääkkeistä toki saa apua, mutta useat niistä huonontavat unen laatua ja jättävät tokkuran kaupan päälle. Eikä pimennysverhot, painopeitot, spinningit, huolipäiväkirjat, meditaatioharjoitukset, sauna-avanto-sauna-avanto-rumba, lämmin maito ja villasukatkaan aina tuo toivottua apua.

Mutta nyt ei todellakaan ollut tarkoitus puida vaivojani tai vikojani eikä edes parannuskonsteja niihin. Minun piti kertoa, että syntymäpäiväni kunniaksi tein jotain sellallaista, mitä en ole aiemmin rohjennut tehdä. Avasin suuni ja annoin äänihuulteni väristä niiden ohitse kulkevan ilman voimasta. Samalla muodostin suu- ja nieluvärkilläni asentoja, jotta sain ilmaistua sanoja, jotka Eino on kirjoittanut jo kauan ennen kuin olin puhunut sanaakaan.

Sun edessäs tahdon ma polvistua
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: henkeni annan
mut mieltäni nuorta en milloinkaan
se tuskassa tulta iskevi vaan
sen kanssani hautahan kannan
sen kanssani hautahan kannan

Tuntui hyvältä olla välikätenä ja lainanieluna, kailottaa ilmoille taisteluhuuto. Tiedän että kuolen joku päivä. Se on ilman muuta selvä juttu. Olisi hullua kiistää kuolevaisuutensa. Sillä maasta minä olen tullut ja maaksi minun pitää jälleen tuleman.

Mutta sitä ennen haluan elää täysin palkein ja säilyttää mieleni nuoren. Enkä tarkoita typerää teiniaivolohkoani, joka vetää herneen nenään harva se päivä, huojuu hormonimyrskyn silmässä ja kapinoi summamutikkana. Vaan nuorta mieltä joka on ollut olemassa aikojen alusta asti ja jatkaa kauan, kauan meidän jälkeemme. Se auttaa meitä näkemään asiat uusin silmin, tuoreella mielellä, valmiina tarvittavaan muutokseen. Se tuo uskoa ja toivoa, joita ilman elämän syke sammuu. Ja auttaa meitä kohtamaan itsemme ja toiset ihmiset ainoalla oikealla tavalla – rakkaudella.

Lauloin osin epävireisesti ja sekoilin sanoissa, mutta se on sivuseikka. Lauloin sydämestäni ja se on ainoa asia, millä on merkitystä. Silloin kuolemakaan ei pysty hiljentämään minua.

Terkuin,
Ansku

P.s. Jos haluat, katso https://youtu.be/V3GFYgppoFU

Tervehdys Rimmilästä!

Täytän huomenna 50 vuotta ja kuoleman puolikas alkaa. Siitä on enteinä monenlaiset raihnat ja rypyt sekä ulkoisen ja sisäisen näkökyvyn muutokset. Viikon sisällä olen käynyt kahdesti lääkärissä, silmälääkärissä sekä psykiatrilla, jonka erikoisalaa on sisäisen näkökyvyn häiriöt. Huomenna käyn syntymäpäiväni kunniaksi työterveyslääkärillä hakemassa B-lausunnon. A-luokassa olen enää vain ajokortissani.

Kaksi vuotta sitten uutena vuotena väsäsin kiihkon ja samanaikaisen syvän tyyneyden vallassa kuolinkansiotani. Tämä lähinnä helpottaakseni perikuntaa, sillä eiväthän he voi mitenkään tietää missä kaikissa pankeissa minulla on tili, kuinka paljon on lainaa ja pikavippejä, missä on vakuutukseni, minkä seurojen jäsen olen, salasanoista puhumattakaan. Perunkirjoituksia varten tarvitaan lisäksi virkatodistukset jokaiselta asuinpaikkakunnalta ja koska paikkakuntia on kertynyt peräti 23, ne kannattaa olla jossain tarkkaan kirjoitettuna muistiin perillisten työn helpottamiseksi.

Olen edelleen elävien kirjoissa ja sisälläni lepattaa vahva liekki. Olen saanut kahden vuoden aikana muutamia lisädiagnooseja B-lausuntoon, mutta mikään niistä ei tapa minua. Olen nöyrtynyt hankkimaan dosetin ja hieman tarkkailemaan ruokavaliotakin, jotten tuki suoniani täysin pekonikananmunasipsipopcornsuklaajäätelö-dieetilläni.

Olen lukenut jostain self help – kirjasta, että vaihdevuosien myllerryksessä nainen löytää itsensä uudestaan ja usein palaa samoihin kiinnostuksen aiheisiin, joista nautti ennen kuin murrosiän hormonimyrsky sekoitti pään ja sielun. Antaudun nyt siis hetkeksi – vältellen kliinistä, syväpsykologista analysointia – tutkailemaan olenko samoilla linjoilla tytön kanssa, joka joskus olin.

Lapsuus:
Tykkäsin popcornista, jäätelöstä, joulukinkusta, äidin tekemistä ranskalaisista ja tikkunekuista. Ruisleivästä, jonka päällä on voita ja hookooblöötä. Maitosokerikahviin uitetusta pullasta, jäätyneestä pullasta, korva-, voisilmä- ja kookospullasta.

Äidin mukaan tie sydämeeni kävi vatsan kautta.

Rimmilä 2020:
Söin eilen iltapalaksi popcornia. Ja tänään ruisleivän (hookooblöötä kaivaten) sekä laskiaispullan. Tikkunekkuja lukuunottamatta herkkuruokien lista on ja pysyy samana. Paino kummasti vain nousee.

Tie sydämeeni käy edelleen vatsankin kautta, mutta sinne on myös muita teitä, tutkimattomiakin.

Lapsuus:
Lapsuuteni ensimmäiset seitsemän vuotta mummolani oli Kursussa, Lapissa ja se oli yksi maailman parhaimmista paikoista. Tai ei oikeastaan paikka itsessään, vaan mummo ja pappa. He isännöivät leirikeskusta, joka oli Kursun kirkon yhteydessä. Kirkolla pidettiin tietysti myös hautajaisia.

Mummo on kertonut, että olin noin kolmen vanha, kun halusin ehdottomasti osallistua ventovieraan ihmisen hautajaisiin. Istuin kirkon penkissä muun suruväen kanssa ja itkin vuolaasti. Lopulta kipitin mummolan puolelle ja huokaisin raskaasti:

– Mummo, nyt en jaksa itkeä enää.

Rimmilä 2020:
Mummolani on jo ajat sitten siirtynyt Savonlinnaan, mutta ”Kursu” kulkee mukanani. Soitan säännöllisesti 91-vuotiaan mummoni kanssa. Itkemme joka kerta tavatessamme. Pappani hautasin viisitoista vuotta sitten, mutta yhä kuulen hänen puhettaan sisimmässäni.

Itken paljon, viimeisen vuoden aikana ehkä tavallista enemmän. En pidä itkemistä lainkaan pahana asiana. Itse asiassa itkeminen on minulle merkki siitä, että voin hyvin. Saan kiinni siitä mikä liikuttaa, mikä kouraisee, viiltää sopukat auki itkun tulla. Monin kerroin järkympää ovat olleet ajat, jolloin kyyneleitä ei tullut.

En enää hiivi kirkkoon vieraiden ihmisten hautajaisiin. Sen sijaan pidimme kodissamme vajaa viikko sitten itkuvirsikurssin itkijä-shamaani Susanna Aarnion johdolla. Se oli syväpuhdistava kokemus, jossa yksityisestä itkusta tuli yhteistä ja toisaalta yhteisön itkut kuljettivat kohti omia kyynellähteitä.

Lapsuus:
Paras kaverini oli pitkään Elsa, äidin ompelena iso pehmoleijona. Sen turpa oli tehty pikkuveljeni oranssin ruskeista sukkahousuista.
Ennen kouluikää serkut olivat merkittävimmät ihmislapset elämässäni. Olin erittäin arka tutustumaan kehenkään ja sitä paitsi asuimme usein jossain perähikiällä. En toisaalta muista kaivanneeni ystäviä.

Joulut ja kesälomat olikin sitten riemukasta oloa serkkujen kanssa. Kursun kirkon rapattua seinää vasten sai tyynnytettyä itikanpuremien sietämättömän syyhyn ja kaatosateella kylvimme räystässuihkuissa. Valtasimme usein Kursun kirkkosalin. Yksi lempileikeistäni oli leijonankesyttäjä. Osa oli leijonia, osa paimensi ja koulutti leijonia tekemään temppuja ja olemaan syömättä ihmisiä.

Rimmiä 2020:
Asun perähikiällä ja olen päivä päivältä arempi tutustumaan uusiin ihmisiin. Oikeastaan jopa välttelen ihmisiä, vaikka osaan toki käyttäytyä ystävällismielisesti. Ja tarvitsen hyvin paljon aikaa toipuakseni sosiaalisten suhteiden aiheuttamasta ”kuohunnasta”.

Ehdottomasti paras ystäväni on leijona. Mieheni horoskooppimerkki on nääs leijona (joten uskottavahan se on, että tähdet tietävät jotain). Lapsuuden leijonaleikeistäkin on mitä ilmeisimmin ollut apua. Ainakin mieheni on sanonut, että olen kesyttänyt hänet.

Lapsuus:
Nautin uimisesta, vedessä kellumisesta ja sukeltelemisesta. Opin uimaan 4-5-vuotiaana. Vedessä painoni hävisi, pinnan alla kumea hiljaisuus.

Lapissa vedet eivät lämmenneet kunnolla kesälläkään, mutta se ei haitannut. Olimme Pohjoisen sinihuulista aatelistoa. Luonnonvedet olivat parhaita, mutta uimahallitkin kävi hyvin. Halleissa huulein sinerryksen sijaan silmät hohtivat särjenpunaisina.

Rimmilä 2020:
Kesä vuokramökillä joen rannalla ja muutto Rimmilään järven äärelle oli lottovoitto. Muistin taas kuinka nautinkaan uimisesta luonnovesissä. Kesällä rantasauna lämpesi päivittäin, nytkin 3-4 kertaa viikossa. Viikko sitten aloitin miehen kanssa aamuiset avantopulahdukset.

Ei mikään koskaan milloinkaan ole rauhoittanut minua yhtä tehokkaasti kuin sauna ja uiminen. Diapamkin jää valovuosien päähän. Vedessä lilluen koen keveyden, jota en saavuta missään muualla. Avannossa tästä ei ihan pääse nauttimaan, joten talvella turvaudun uimahallien tarjoamaan arjen kevennykseen.

Jätän keittiöpsykologiset pohdintani tähän tällä kertaa, mutta alan vakuuttua siitä, että olen löytämässä itseni yhä uudestaan. Ja ilokseni totean, että joltain osin en koskaan ole kadoksissa ollutkaan. Ehkä vähän hukassa.

Rimmilän perukoilla arkaillen, mutta rohkeasti hiipien, hapuillen seuraavaa vuosisadan puolikasta kohti,

Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Jatkan vielä risteyksistä, sillä aihe on nyt pinnalla. Katsotaan minne se vie.

Risteysalueella kannattaa toimia nopeasti ja varmoin ottein. Suunnan fundeeraaminen voi olla tuhoisaa itselle ja toisille, pahimmillaan päättyä kuolemaan. Näin siis konkreettisessa, näkyväisessä elämässä. Sen sijaan sydämen ollessa risteysalueella kiirehtien tehdyistä päätöksistä tai ajamisesta automaattiohjauksella ei hyvää seuraa. Yksi surullisimmista seurauksista on kuoleminen pystyyn.

Pystyyn kuollut ihminen hymyilee, hänen t-paidassa lukee Carpe diem ja hän todellakin tarttuu, takertuu ja kuristaa kaksin käsin hetkenkin hengiltä. Napsaisee ohimennen kuvan kuolinkamppailusta ja päivittää sen tekstillä ”Hetki itseni kanssa”. Vaikka rehellisempää olisi myöntää olevansa heTkihieverissä.

En halua kuolla pystyyn, en läkähtyä hetkihieveriin. Haluan elää kotiutuneena keskeneräisyyteeni. Kuulostaako tuokin kliseeltä, ummehtuneelta sanonnalta?

Teen pikaisen kahden hengen gallupkyselyn ja heti perään googlehaun sanoilla kotiutuneena keskeneräisyyteeni. Puolet eli yksi haastateltavista ei ole kuullut sanontaa viimeisen kuukauden aikana, mutta tulosta sotkee se, että hänellä on vaikeahko muistihäiriö aivokuumeen jäljiltä. Toinen haastateltava on jäävi, sillä hän on tutkimuksen tekijä. Google antaa vain yhden tuloksen haulle ja se liittyi aivan muuhun asiaan kuin mitä yritän tuolla termillä ilmaista. Tulos on siis lupaava ja luulen, että otan termin käyttöön. Kunhan olen ensin vähän mutustellut sitä.

Olen keskeneräinen. Erä on kesken. Ja se tarkoittaa, että peliä ei ole vielä pelattu loppuun saakka. Keskeneräisyys on siis syvimmiltään positiivinen asia ja toivoa antavaa.

Olen kotiutunut. Tähän ei riitä, että koti on olemassa. Sinne on myös kotiuduttava eli löydettävä kodin tuntu. Se syntyy, kun olen turvassa. Lattia, seinät ja katto suojaavat minua sateilta ja kylmyydeltä, paahteelta ja myräköiltä. Mutta todellinen kodin tuntu syntyy, kun koen että olen paikassa, jossa voin laskea suojukseni, riisua kulissit ja asettua olemaan paljaana. Haahuilla rönttövaatteet päällä tai ilman ja päästää ilmat pihalle kummastakin päästä. Vaihtaa carpediemit kotoisampiin sanontoihin kuten: joka pierua pidättelee sillä on muutakin salattavaa.

Kotiutuneena keskeneräisyyteeni on siis lepoa ikiomalta tuoksuvassa elämässäni, joka on aina kesken. Kunnes eräänä päivänä minua ei enää ole kosketeltavassa muodossani. Peli on pelattu ja vasta silloin tiedetään mikä lopulta oli erän pituus. Voittaja ei selviä koskaan. Häviäjästä ei ole hajuakaan. Sillä elämä ei lopulta edes ole peli.

Täällä Rimmilän perukoilla yhtäkkiä havahduin siihen, että kotini on laajentunut. Kun kerrostalokodin ovesta lähti ulos, niin ehdottomasti viimeistään lähiAlepan nurkalla tuli tunne, että en ole enää kotona, vaikka takin alla olisikin ollut yöpaita ja jalassa varvaskengät talvipakkasella. Wifi ilmoitti jo rappukäytävässä, että olen poistunut taajuusalueelta. Mutta täällä sain jo heti ensimmäisistä päivistä lähtien kävellä reilun kilometrin ennen kuin tuli tunne, että olen poistunut kotoa.

Viime viikolla löntystellessäni hiekkatietä pitkin kolmen kilometrin päässä kotoa tajusin, että tien vierellä humisevat kuuset ovat samaa metsää, joka jatkuu kodin nurkille saakka. Ja lävitseni pyyhkäisi autuas kotouden ja kiitollisuuden tuulahdus.

On toki päiviä, jolloin kuusien ikivihreäkään ei saa minua rauhoitettua. Jäytävä vierauden tunne saa aikaan singahtelua sinne tänne. Kodista tulee paikka, jossa säilytän henkilökohtaisia tavaroitani (Wikipedia). Siirtelen tavaroita ja kalenterimerkintöjä maanisesti paikasta toiseen tai makaan ahdistuksen tai apatian vallassa vällyjen alla. Ja mietin myöntäisikö Kela vielä kertaalleen minulle kuntoutuspsykoterapian, jotta voisin edes analysoida tilaani hallitusti 45 minuutin paketeissa kerran viikossa.

Tässä kohtaa termilläni on todellista käyttöä. Sillä juuri tässä tarvitaan keskeneräisyyteen kotiutumista. Sitä että kaiken vierauden, ailahtelujen, hyperflown ja merkityksettömältä tuntuvien arkinurkkien päällistelyn, paskan ja parfyymin keskellä annan kaikelle luvan olla. En kiirehdi pois, sillä en (helvetti soikoon!) pääse pakoon kuitenkaan. En myöskään polta kalentereita kuvitellen sen vapauttavan minut. Yritän antaa hengityksen virrata vapaasti. Mutta saan myös pidättää hengitystäni, jos kuvittelen sen helpottavan oloa. Miksi en saisi? Luonto hoitaa kuitenkin asian niin, että jossain kohtaa minun on vetäistävä ilmaa sisään.

Ja erä jatkuu. Paitsi jos on tullut minun aikani siirtyä paremmille erämaille.

Terkuin,

Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Edellä olevasta tervehdyksestä voit päätellä mistä olen kotoisin. Rimmilästäpä juuri. Olen aito aboriginaali, muutimme tänne nääs lokakuussa 2019. ”Ei mistään kotoisin” oleminen on elämäni kroonistunut teema. Jossain kohtaa se oli trauma, mutta sittemmin se on muuttunut suloiseksi vapaudeksi ”olla kotoisin mistä vaan”. Olen maailman kansalainen ja rimmiläläinen nomadi.

Synnyin Kätilöopistolla ja olen ollut kotoisin Keravalta, Sallasta, Ullavalta, Pieksämäeltä, Karkusta, Mellilästä, Ann Arbourista, Inariyamakooenista, Ikebukurosta, Koobesta, Shimmenistä, Pyhämaasta, Uudestakaupungista, Littoisista, Turusta, Kuopiosta, Helsingistä, Kuopiosta, Vesannolta, Keiteleeltä, Savonlinnasta, Punkaharjulta, Kuopiosta, Fuengirolasta, Helsingistä, Turengista, Espoosta, Helsingistä ja Hattulan Rimmilästä. Jotkut paikkakunnat toistuvat uudestaan ja uudestaan, sillä kuten aiemmin olen jo kertonut, minulla on tapana soutaa ja huovata. Jos lasketaan kaikki muutot jokaisen paikkakunnan sisälläkin, on niitä kertynyt neljäkymmentä ja risat. Sairasta, sanoo joku. Siistii, sanoo toinen.

Kun muutin Helsingistä elämäni miehen luokse Turenkiin seitsemän vuotta sitten, tatuoin selkääni puunaisen, jonka juuret ovat minussa. Kotiuduin itseeni. Sen jälkeen osoitteilla on ollut vielä vähemmän merkitystä. Vaikka en ikinä menisi väittämään, että on aivan se ja sama missä asuu.

Keväällä 2019 jäin neljän kuukauden kirjoituslomalle vakityöstäni. Tarkoitus oli saattaa valmiiksi dekkarikäsikirjoitus, jonka päähenkilö on kroonisesta unettomuudesta ja painajaisista kärsivä keski-ikäinen, psykiatriaan erikoistuva lääkäri. Käsikirjoitus tuli kyllä valmiiksi, mutta valmis olin minäkin. Lopulta uskalsin hakea sairauslomaa vuosikausia jatkuneen unettomuuden ja siitä väkisinkin aiheutuvan mielialan romahtamisen vuoksi. Ja sillä tiellä ollaan.

Saimme miehen kanssa sielunväläyksen ja vuokrasimme vaatimattoman mökin Renkajoen varrelta. Kesän lopulla oli itsestään selvää, että Helsinkiin emme palaa. Kun läheltä löytyi vuokralle omakotitalo järven rannalta ilman sisävessaa ja suihkua, kuulosti se viiden tähden vastaukselta.

Sana Rimmilä rimmaa kivasti ja jumalan selän takana asuminen on elähdyttävää. Sammaleiden peittämät metsät huokailevat ja omakin hengitys alkaa tasaantua vähitellen. Korpit kaartelevat karheasti kraakkuen pihan yläpuolella ja niiden kannustamana olen itsekin laulanut ääneen enemmän kuin kertaakaan sitten lapsuuden. Peurat loikkivat teillä ja pitävät kaasu-jarrujalan herkkänä ja vauhdin kohtuudessa.

Cindistä olen jo kertonutkin ja polttava sisävessa nostattaa edelleen syvän kiitollisuuden, erityisesti öisin. Suihkun korvaa rantasauna, joka on aineellisista asioista arvoasteikollani top kolmen luokassa (tästä tulet saletisti vielä kuulemaan).

Olen palannut töihin, mutta vain osaviikkoisesti. Kuulostelen mitä haluan tehdä isona ja sen verran tiedän, että sen on oltava sellaista mikä rimmaa sieluni kanssa. Jos siis nyt kysyisit mistä olen kotoisin, sanoisin että olen risteysalueelta, Hekaten valtakunnasta.

Terkuin,
Ansku

Tervehdys Rimmilästä!

Koska edellisessä kirjeessäni jaoin iloisen asian (Cindi Basic Separett), meinasin jo antautua hetkeksi rypemään. Se on oleellinen asia tutustumisessa. Tietää mikä saa toisen haavoille, mikä kirpaisee, minkälaisissa tilanteissa itsesääli saa helpoiten vallan. Mutta sitten muistin toisen iloisen asian, joka on niin elämän perusasioita (Basic siis sekin), että en voi ohittaa sitä.

On uskomattoman iloinen asia ja elinehto, että henki kulkee.
Kun kolmenkymmenen vuoden vinkumisen jälkeen yhtäkkiä ilma kulkee keuhkoihin ja sieltä ulos kepeästi, tuntee olonsa melkein keijuksi (niinä päivinä, kun uskon metsän piiloasukkaisiin) tai ainakin kepeästi loikkivaksi peuraksi (silloin kun on tarve visusti pysyttäytyä tässä näkyvässä maailmassa).

En ole lääketeollisuuden agentti, joten jätän mainitsematta purkin kyljessä komeilevan nimen. Totean vain, että astmapiippu on aamujeni ja iltojeni ilo! Koko rintakehäni on rentoutuneempi. Kylkiluuvälit ja niskahartia kiittävät. (Ja yhtenä iltana olin näkevinäni jonkin kimmeltävän liihottelevan hetken ajan keittiön ikkunan takana, mutta tästä ei enempää tänään.)

On huomattavasti helpompi kohdata elämä kaikkinensa siten, että hengitys kulkee. Ei pelkästään vaikeudet, sillä suuri riemukin voi laukaista pusertavan tunteen rintakehälle, kuristaa kurkkua ja salvata hengen. Joskus hengittäminen ylipäätään voi olla haaste, oli astmaa tai ei.

Usa:n armeijan Navy SEALit ovat kovista kovimman luokan operaatioihin valikoituneet sotilaat. Kuolema puuskuttaa niskassa joka hetki. Kuinka he selviävät katastrofaalisten tilanteiden keskellä?

HENGITTÄMÄLLÄ! Tarkalleen ottaen box-hengittämällä.

Laatikko-ajattelusta puhutaan, kun halutaan osoittaa, että ihminen on näkemyksineen kuin paketoituna suljetussa laatikossa. Mutta kun puhutaan laatikko – eli box-hengityksestä on kyseessä henkiä pelastava tekniikka. Box-hengitys laskee voimakkaasti stressitasoa ja kirkastaa huomiokyvyn. Jos se auttaa kuolemanvaarassa olevaa rauhoittumaan, se saletisti pelastaa minut pienten arkipäiväisten tuskieni keskellä.

Pääsin testaamaan asiaa, kun jälleen tuli tyssikirje kustantamolta. Asiallinen, suurimmalle osalle käsikirjoituksia tarjoavista lähtevä kirje kuuluu tätä rataa:

Kiitos luottamuksesta kustantamoamme kohtaan, mutta valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi kustannusohjelmaamme.

Joistain kustantamoista tämä vastaus tulee alta viikossa, joistain 6-12 kk sisällä, osa ei vaivaudu edes vastaamaan. Kokemus on aina tyrmäävää. Sillä takana on ainakin muutamasta kuukaudesta vuosiin kestänyt raskausaika, jolloin kasvattelet sisälläsi esikoistasi tai monettakohan lie intohimosi hedelmää.

Meille ei ole myöskään mahdollisuuksia antaa siitä yksityiskohtaista palautetta…

Kirjeen jatko kuulostaa lähinnä samalta kun kätilö sanoisi, että kiva kun synnytit, mutta tästä vastasyntyneestä ei viitsitä antaa edes agpar-pisteitä. Ei ihme, jos baby blues iskee useammaksikin kuukaudeksi!

Muutama viikko sitten kun sain taas tyssikirjeen, päätin – siis joskus asioita voi päättää, vaikka päällä olisi armoton vitutus – hengittää tilanteen läpi. Minulla oli kuitenkin vain paha mieli virhelyönnistä itse suunittelemassani elämän käsikirjoituksessa. En todellakaan tarkoita vähätellä unelmien romahtamista, koska se on tuskallista, mutta en ollut mistään suunnalta katsottuna hengenvaarassa.

Kuvittelin ilmaan tasasivuisen laatikon ja aloitin hengittämisen.

Ensin laatikon vasenta reunaa ylös laskien neljään ja hengittäen sisään…sitten kulkien laatikon päällä ja pidättäen hengitystä neljään laskien…sitten toista reunaa alas uloshengittäen ja laskien neljään…ja vielä alareunaa kulkien kohti aloituspistettä pidättäen hengitystä neljään laskien.

Muutaman kierroksen jälkeen laatikko katosin jonnekin. Hengittäminen jatkui, kunnes kyllästyin. Totesin että olen lopullisesti kyllästynyt myös rypemään kroonisessa babybluesissa ja päätin löytää kirjoittamisen iloni takaisin. Niin, nyt siis tiedät yhden merkittävän syyn miksi minun täytyi aloittaa kirjoittaminen sinulle.

Hengitän ja jatkan kirjoittamista.

Terveisin,
Ansku