Viimeinen kirje Rimmilästä

Kun saat tämän, olen jo muuttanut pois Rimmilästä. Mutta haluan ehdottomasti kirjoittaa sinulle täältä vielä kerran. Ei niinkään selitellä miksi lähden vaan ennemminkin iloita siitä, että sain olla ja jakaa kanssasi ajatuksia Renkajärven liplatellessa ja paukkuessa vuodenaikojen saatossa. Kiitos, että olet siellä jossain. Minä täällä kerään vielä rippeitä omaisuudestamme Kvakkulan nurkista. Niitä, jotka unohtuivat muuttoautosta loppiaisena.

Tämän blogin pitäminen alkoi kaksikymmentä kirjettä ja yksi postikortti sitten, kun en osannut lopettaa. Olin juuri lähettänyt kaikille jotenkin elämääni merkittävästi sivunneille ihmisille syntymäpäiväkirjeen viiskymppisten kunniaksi. Kirjoittaminen oli niin elähdyttävä kokemus, että päätin jatkaa kirjeiden kirjoittamista suuremmalle yleisölle. Todennäköisesti kyllä pienemmälle, sillä lähetin synttärikirjeitä aikamoisen läjän, kun tajusin yhtäkkiä kuinka moni ihminen on jättänyt minuun jälkensä.

7.2.2022 täytin viisikymmentä ja kaksi vuotta. Muutama kuukausi aiemmin lokakuussa Janskun pikkusisko kuoli saman ikäisenä. Sai suorilta jaloilta sydäninfarktin lenkkipolulla eikä enää herännyt. Niin voi elämä päättyä kesken kaiken, vai tulla valmiiksi? Kuolema järisyttää mannerlaatat eivätkä kartat ole enää ennallaan, ilmansuunnatkin ovat ilman suuntaa.  

Suru on sanaton, huurteinen peitto kaiken yllä, kysymyksistä kohmeinen.

Hautajaisten jälkeen, itsenäisyyspäivän aamuna lähden viemään Janskua sairaalaan. Häneen tankataan nelisen pussia verta, jotta saisi punaa poskilleen ja pysyisi pystyssä tuolilta noustessa. Hemoglibiinitasolla 78 hän ei edes haaveillut saunan lämmittämisestä ja jään hakkailusta petkeleellä, jotta saataisiin suihkut. Onneksi anemian syyksi paljastuu vain b-anaalivaiva, vuotava suoli, muttei syöpää.

Palaamme kotiin kolme päivää myöhemmin ja istumme illan toppavaatteet ja vällyt päällä olohuoneessa ja odotamme, että lämpötila nousee kymmenestä edes viiteentoista. Olo on nuhjuinen ja hikeentynyt ja suihku häämöttää kaksikymmentäviisisenttisen umpijään alla. Ai niin, Cindi Basic Separett (polttava sisävessamme), josta iloitsin heti toisessa kirjeessäni, on hajonnut. Ilmeisesti olemme liian tuotteliaita.

Minulla tulee viimeinen tippa linssiin. Enkä näe hetkeen mitään, en ainakaan mieltä asua Rimmilässä. Eikä näe Janskukaan, joten vuokrakoti pakettiin, uutta alle ja yhtäkkiä asumme Siurossa, jonne jostain syystä on kasaantunut rypäs lähisukua (erityismaininta: lapsenlapset <3!), vaikka emme ole sieltäkään kotoisin.

Ei, ei se ihan noin nopeasti tapahtunut. Vuodet ovat hidastaneet minut, pidentäneet harkinta-aikoja ja tavaan tarkemmin jopa peruutusehdot. Vietämme vielä melkein kuukauden Rimmilässä ja hyvä niin. Ehdimme hyvästellä pyhän pihapihlajan, Vuohiniementien jättiläishaavan, Renkalahdentien kuusivanhuksen, metsän voimasiimekset, niemennokat, järvenselän, korpit, peurat, hämähäkit. Ja ilveksetkin, joiden kohtaamisesta livenä olemme haaveilleet molemmat.

Palataanpa itsenäisyyspäivään uusin silmin. Ennen sairaalaan lähtöä rämmin hieman pitkin hampain ja puoliunessa rantasaunalle täyttämään Janskun toiveen. Emme ole käyneet saunassa = pesulla muutamaan päivään ja hän haluaa lähteä lääkäriin puhtaana kuten kunnon retrokansalainen konsanaan. Jäähän pitää siis saada ainakin ämpärin kokoinen reikä, kantaa vettä saunalle, tuikata padan ja kiukaan alle tulet.

Kun saavun rantaan, näen leijonakuningassimbamaiset jäljet. Yhtäkkiä olen hereillä. Suhteuttuna aikaan ja paikkaan jälkien täytyy olla ilveksen. Seuraan niitä järvelle ja pian vierelle ilmestyvät toiset jäljet, sitten kolmannet. Ne jatkuvat järven selkää kohti.

Reilu tunti myöhemmin istumme saunan lauteilla hehkuen. Ehkä me kohtaamme heidät vielä. Tai ehkä se ei edes ole tärkeintä. He kävivät täällä, he ovat täällä jossain olemassa, kuten mekin. Tuntuu merkitykselliseltä, että he tulivat juuri nyt, antamaan meille toivoa.

Myöhemmin Renkajärvi FB-ryhmässä näemme lähimaastossa tallentuneen riistakamerakuvan. Ilvekset ovat kulkeneet aivan talomme vieressä olevan metsän läpi ja rannan poikki meidän nukkuessamme. Nukuimmeko onnemme ohi? Ei suinkaan! Mikä riemu voi syntyä pelkistä jäljistä lumessa!

Ehkä me jaksoimme sairaalarumban ja itkuvirret paremmin ilvesten jättämien jälkien vuoksi. Ehkä Rimmilän metsät ovat vahvistaneet meitä (jopa molekyylitasolla, kuten tutkimus sanoo). Tietysti valinnoillamme, elintavoillamme ja seuralla on merkitystä, mutta en silti pidä syy-seuraus-spekuloinnista. Usein se on vain tapa hallita elämää ja kuvitella, että jos en istu kylmällä kivellä, ei e.coli löydä tietään virtsaputkeeni. Jos hengitän oikeaoppisesti ja kolmas silmä totuuteen tähdättynä, olen immuuni keskiluokan egokurjuudelle.

En tiedä paljoakaan. Mutta sen tiedän, että jostain on voimat tulleet hengenvetoon kerrallaan. On pimeys, on sokea pelko, yksinäisyys. Ja sitten on valo, rakkaus ja jäljet lumessa. Tiedän etten ole yksin. Että elämää on niin paljon enemmän ja runsaampana kuin näen.

Korpit lentävät pihan yli. Lähden keräämään Kvakkulan nurkista rippeitä omaisuudestamme. Grilli, lämpöpatteri, leluja ja keinu. Polttopuut jääköön seuraaville asukkaille ja vanha polkupyörä, jota pitkin istuttamani kärhöt ehkä kasvavat taas ensi kesänä.

Kaikesta elämästä jää jälki.

Olen syvästi kiitollinen, että saan muuttaa yhdessä Janskun kanssa, että yhteinen matkamme jatkuukin vielä, nyt Santiago-de-Compostela-a-la-Pirkanmaan maisemissa. Tai itse asiassa me palaamme alkuun, maisemiin, jossa tapasin hänet ensimmäisen kerran. Istuin veljeni olohuoneessa Siurossa, kun kirjoitin hänelle ensimmäiset sanat. Seuraavana päivänä hän vastasi. Mutta ei siitä sen enempää, sillä Eino Leino on puhutellut minua lausuen: Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Joten todettakoon vain, että minulla on salarakas, josta iltapäivälehdet eivät onneksi ole kiinnostuneet.

Kirjeiden lopetukset ovat usein hankalia. Länsimainen draamantajuni kaipaa kuolinvuoteella henkäistyjä, kullaksi kiteytettyjä, viimeisiä sanoja, vaikka tiedän että elämä voi päättyä kesken lauseen. Tällä kertaa päätän samoin sanoin kuin syntymäpäiväkirjeen, josta ”kaikki alkoi”. Näin kirjoitin silloin, kun en vielä ollut kirjoittanut ensimmäistäkään kirjettä sinulle. Nyt tuntuu täysin luonnolliselta, että sinäkin luet tämän. Kiitos yhdessä kuljetusta matkasta, jäljestä, joka jää.

Heinäkuussa 2018 vietimme viikon Valamossa Janin kanssa. Minä osallistuin päivisin Torsti Lehtisen kirjoittajakurssille. Yksi kirjoitusharjoitus inspiroi minua ylitse muiden. Kirjoita lyhyt, korkeintaan kolme riviä oleva, KOKO elämän tiivistävä mietelmä. Tässä aamuyöntuntien pykellyksestä kaksi parasta:

vaipoista

vaippoihin

välissä paskapuhetta

*

tulenkantaja

kunnes

tulee kantajat

Ehkä ei kannattaisi sanoa enää mitään. Tuossahan juuri kiteytyi elämäni alusta loppuun ja myös tehtäväni täällä. Mutta koska 1) en osaa lopettaa ja 2) koska haluan, että saatte kuulla myös todellisen ja maailmanlaajuisestikin syvällisenä pidetyn ajattelijan tuotoksen, siteeraan teille logopedian kehittäjää, neurologi-psykiatri Viktor Franklia. Hän aloitti ennen vuotta 1942 kirjoittamaan tulevaa menestysteostaan ”Olemisen tarkoitus”. Kesken kaiken hän joutui keskitysleirille kolmeksi vuodeksi. Hän selvisi siitä kirjoittamalla uudestaan ja uudestaan käsikirjoitustaan varastetuille paperinpaloille ja haaveilemalla siitä, että saisi olla jälleen perheensä kanssa. Siskoa lukuun ottamatta hänen koko perheensä menehtyi. Mutta hän jatkoi elämää ja eli todeksi sen mitä opetti. Hänen ajatuksistaan yksi on ehdoton suosikkini. Ja sen myötä haluan toivottaa sinulle mitä parhainta loppuelämää. Juhlin syntymäpäivääni omalla porukalla. Jos haluat muistaa minua, niin muista:

Pimeyttä ei voi poistaa, mutta valoa voi aina lisätä.

Rakkaudella Rimmilästä, 

Anumari, Pumppernikkeli, Maikki, Anukki, Anu, Ansku, Dreaming Raven

P.s. Jos tunnet ikävän hipaisun kirjeenvaihtomme loppuessa, ei huolta! En osaa enkä aio lopettaa. Uusi blogini ilmestyy pian sivuille http://www.voimakat.com :).

7 comments

  1. kirsisaukonsaari · 11 helmikuun

    Kirjoitat kyllä aivan loistavasti! Samalla lämpimät onnittelut menneen syntymäpäivän johdosta.

    Liked by 1 henkilö

  2. Atso Eerikäinen · 12 helmikuun

    Ichinen Mannen… Hetkessä on Ikuisuus.

    Tykkää

  3. Mira · 12 helmikuun

    Mielenkiintoista oli lukea vahvoja elämänmakuisia kokemuksia Rimmilän elämästänne. Iloja ja suruja, jälkimmäisiä niin paljon enemmän. Kirjoitat hienosti. Kiva että jatkat uudesta Siuron vaiheesta kirjoittamista sitten. Muistuta meitä aina kirjoituksista niin pysytään kärryillä vaiheista. Paljon Onnea 52 vuotias Anumari❣ Perästä tullaan.

    Tykkää

  4. Leo · 13 helmikuun

    Kiitoksia kirjoituksestasi ja myöhästyneet onnittelut vuosipäivän johdosta. On muuten sama kuin veljelläni Eerolla. Toki vuosiluvussa on eroavaisuuksia.

    Tykkää

    • Voimakat · 13 helmikuun

      Kiitos ❤️! Teiltä pari vuotta sitten saadut mustavalkoruutuiset villasukat lämmittävät!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s