Tervehdys Rimmilästä!
Kohta on vuosi siitä, kun kirjoitin sinulle ensimmäisen kerran. Pitäisi palata kirjeisiin ja käydä läpi mitä on tullut sanottua. Toisaalta ajat muuttuvat, kerran niin tärkeät asiat saattavat menettää merkityksensä ja uusia tulla tilalle. Kertaus on opintojen äiti, mutta ihmisten välisissä suhteissa ei asioiden kertaaminen, pänttäys ainakaan, välttämättä tuo tulosta. Olisi hyvä nähdä tuttu ja turvallinen edes hetkittäin vierain, valppain silmin.
Tämä vuosi on kokonaisuudessaan ollut uuden oppimista. Ja kuinka nopeasti kaikkeen tottuu! Tuskin muistan aikaa ennen koronaa, ennen turvavälejä. Maski naamalla istuminen vastaanotolla tuntuu täysin luontevalta. Silmälasitkaan eivät enää huurustu joka henkäyksellä. Mikroilmeet luetaan silmäkulmista, keho kielii omaa tarinaansa. Massatapahtumiin en kaipaa, mutta viikko sitten elokuviin kyllä. Sen sijaan ajoin Tiiriön autopesukadulle. Valoshow oli inspiroiva.
Asumme muuten edelleen Rimmilässä. Katumuksen hetkiä on ollut, mutta ne ovat painottuneet työpäivän jälkeisiin iltoihin, kun umpipimeässä kurvaa kotiin, joka haisee puunkyllästysaine KY5:lle (the mummon mökin tuoksu, joka ei ole sama kuin home). Olisi kiva päästä pesulle, mutta ei viitsi rämpiä rantasaunalle padan alle tulia laittamaan. Eikä saunalla ilkeä peseytyä, jos saunaa ei lämmitä, siellä on liian vilpoisaa. Avanto on eri asia, sinne pulahdan mielelläni. Se on rehellisen kylmää.
Vuoteen on mahtunut keveyttä ja suurta tuskaa, itkuvirsikurssi ja kuplivaa onnea, sairauslomaa ja Lempäälän luontaiskylpylää, jossain välissä käväisi kesä ja marraskuu tahkoi ennätyslämpötiloja. Puita on kannettu, saunaa lämmitetty, jäitä rikottu, ruokaa laitettu, tiskattu käsin, pyykkejä rahdattu sinne, missä kunnallinen vesi virtaa ja on pyykkikone. Huomaan että arkiset puuhat pitävät jalkani maassa ja niskani sopivasti jumissa. Tietokoneella nököttäminen hoitaa loput.
Ja kyllä, olen nähnyt myös muita ihmisiä, pääosin ns. omia ihmisiä, mutta työn puolesta tietysti ventovieraitakin. Kevään karanteeninomaisissa syövereissä jossain kohtaa tunnustin itselleni: olen sekä ypöyksinäisyyttä että toisten ihmisten seuraa kaipaava yksilö. Tarvitsen peilautumispintaa ja siihen ei riitä oma peilikuva. Luojan kiitos asun sielunveljeni Kvakun kanssa, jonka kiinnostuksen alueet ovat niin megalomaanisen laajat, että saan yllin kyllin tieteellisfilosofisuskonnollishistoriallisarkeologisgeopoliittistietoutta vain kuuntelemalla hänen muminaansakin. Onneksi on myös ystäviä, joiden kanssa voi olla kipuineen kaikkineen, silti nauraakin ja kiipeillä onnen kukkuloille nivelet natisten.
Kolmivuotias lapsenlapseni kävi äitinsä kanssa hautausmaalla pyhäin miesten päivänä. Itsepintaisesti hän kutsuu hautausmaata terveysmaaksi, emmekä tiedä miksi. Mutta se on ehkä oivallisin nimi paikalle, jonka uumeniin joutuneet ovat toden totta lopultakin päässeet eroon sairauksistaan. Meillä ei ole ollut tapana käydä jouluaattona haudoilla. Niinä kertoina kun olen sen tehnyt, on liekehtivä kynttilämeri saanut silmäkulmatkin lainehtimaan.
Tänä jouluna sytytämme Kvakkulan isolle rantakivelle kynttilät niiden muistoksi, jotka ovat siirtyneet meidän tietämättömiin. Mutta haluan sytyttää kynttilöitä niillekin, jotka ovat vielä ulottuvilla, vaikka turvavälien päässä. Niin kauan kuin on elämää, on yhteyden mahdollisuus.
Kiitos että olet lukenut kirjeitäni! Ilman sinua kirjoittaisin vain itselleni, eikä sekään tietysti ole tyhjänpäiväistä. Silti lämmittää sydänjuuria myöten ajatus siitä, että joku jossain lukee kirjoittamani sanat, sillä sitä kautta ne voivat alkaa elämään, liikauttaa ja lohduttaakin. Siksi sytytän kynttilän sinullekin!
Rakkain jouluterveisin,
Ansku
Kirjeitä Rimmilästä 