Kuudestoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Jos sattumoisin huolestuneena pohdit kuinka rasitus-ekg-tutkimukseni sujui, niin helpotan heti oloasi. Poljin kuntopyörää hikipäässä sydänlääkärin ja hoitajan kannustamana suorastaan hurjiin lukemiin (suhteutettuna omaan oletukseeni surkeasta kunnosta). Ja sairauskertomustekstiin on kirjattu:


Sepelvaltimotauti oireiden taustalla vaikuttaa epätodennäköiseltä, sukutaustaa toisaalta on. Runsaasti murheita ollut. Rasituskokeessa hyvä suorituskyky ja ei selkeää iskeemistä…”


Happi siis kulkee ilmasta keuhkojen kautta vereen ja aina sydänlihakseen saakka riittävästi. Suonetkaan eivät ole ainakaan pahasti kalkkiksina, vaan antavat veren virrata lävitseen. Ei siis huolta, vaikka rintaan koskee. Surun koura se siellä puristelee hetkittäin ja salpaa henkeäkin. Onneksi nyt jo tuntuu, että ”uusi normaali” on löytämässä uomaansa.


Kulunut viikko on ollut täyteläinen, riehakas, riemullinen, raastava ja raskas. Tunnelmat ovat kattaneet koko elämän kirjon sen toukkavaiheesta aina hamaan hautaan saakka, kun ensin saimme pitää luonamme esikoisen perhettä viikon ajan ja heidän lähtönsä jälkeen matkasin ystävän hautajaisiin.


Kolmivuotiaan ja kahdensankuisen ihmislapsosen seura on tervehdyttävää. Kaksihampainen aurinkohymy pelasti kaatosadepäivän. Kalahaavi olikin ilmiselvä hevonen, jonka piti saada nukkua päiväunet rantaheinikossa. Jäätelö maistui – dinosauruksellekin – ja telttayö oli ihan paras. Virkistävä aamusuihkukin saatiin, vaikka talossamme ei edes ole suihkua, sillä mörkö tuli ravistelemaan telttaa, jolloin sen katosta yön kerryttämät vesipisarat ropisivat päällemme. Kuinka paljon voimaa ja iloa heistä iminkään, minä inisevän onnellinen hyttysmummo!


Mies otti valokuvia ainakin viisisataa. Hänellä siihen on myös ”biologinen” syy. Valokuvat toimivat vaurioituneen muistin tukena. Mutta olen minäkin löytänyt monta unohdettua hetkeä valokuva-albumien sivuilta, vaikka muistini on mukamas terve. Valokuvat ovat tärkeitä enkä koe, että ne olisivat vain ihmisen epätoivoinen yritys pysäyttää ja säilöä hetkiä. Valokuvat lisäävät kiitollisuutta. Saan kurkkia elettyyn, palata hetkiin melkein kuin ulkopuolisena ja todeta: noillahan on kivaa! Hei, niin meillä olikin! Valokuvien kautta voin myös palauttaa elävämmin mieleen niiden rakkaiden kasvot, jotka ovat jo siirtyneet täältä kuoleman rajan tuolle puolen.


Kun talo hiljeni vierailun jälkeen, puin päälleni mustat ja lähdin hautaamaan ystävää. Hän ei kuollut koronaan. Ehkä koronan aiheuttamaan eristäytymiseen osittain kyllä. Olen lukenut viestimme viime kuukausilta monta kertaa etsien sitä, mitä ei sanottu. Näin jälkikäteen pienet sävyt sanoissa saavat uudet mittasuhteet. Mutta nyt on myöhäistä.

Olen katsonut valokuvia yhteisistä tapaamisista ja todennut: olimme tärkeitä toisillemme. Silti ja juuri siksi sisimmässä kalvavat kysymykset. Olisiko pitänyt? Miksi en? Miksi et? Miksi, miksi, miksi? Entä jos olisin? Entä jos olisitte tulleet meille sinä huhtikuisena lauantaina grillaamaan, kuten suunnittelimme, ja me olisimme saaneet puhuttua, etsittyä jotain ulospääsyä? Olisitko sinä silloin palannut sunnuntaiaamuna kävelyltäsi hengissä ja juna olisi kulkenut jarrujen kirskumatta määränpäähänsä sulavasti aikataulussa?


Jokaisella on oikeus elää ja oikeus kuolla, vaikka oman käden kautta. Mutta kun ihminen lähtee kertarysäyksellä, murhaten itsensä, on jäljelle jäävien osa murskaava ja jättää heidät kädettömiksi. Surun ja ikävän sävyttää syyllisyys, vihakin. Suo voi upottaa niin, ettei lohtua löydy koskaan tai ainakin se on vuosien savotta. Pahimmillaan syyllisyys voi myös erottaa meidät niistä, joiden kanssa voisimme yhdessä surren selvitä.


Otan osaa. Se kuulostaa laihalta, mutta se on parasta mitä voi sanoa, jos tarkoittaa mitä sanoo. Surua ei voi ottaa keneltäkään pois, ei myöskään syyllisyyttä. Toisen surua ei voi myöskään täysin ymmärtää kukaan toinen, jokaisen sydän ja sen rytmi on niin ainutlaatuinen. Voin vain kantaa osani, kuten jokaisen on kannettava, halusi tai ei. Jos teemme sen rinnakkain, yhdessä, taakka saattaa hetkittäin olla jopa kevyempi.


Siunaustilaisuuden päätteeksi kirkon etuosassa oleva esirippu sulkeutui hitaasti Myrskyluodon Maijan soidessa. En tiennyt, että se oli hänenkin lempikappaleensa. Harmaa verho sulkeutui kokonaan ja sen tälle puolen jäivät kumppani, lapset, äiti, sisarukset, suku, ystävät, vastaamattomat kysymykset, elämä elettäväksi.

Viisikuinen lapsi ei osaa vielä kysyä miksi äiti on poissa. Hän itki, koska hänellä oli nälkä. Onneksi on äidinmaidonkorviketta ja isän syli, joka kantaa. Jonain päivänä hänessä heräävät kysymykset. Ja toivon, että silloin saan ottaa osaa. Kaivaa valokuvat ja muistot esiin ja kertoa hänelle kuinka kaunis ihminen hänen äitinsä oli.

Rakkain terveisin,


Ansku

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s