Kahdestoista kirje

Tervehdys Rimmilästä!

En ole tainnut mainita mitä teen palkkatyökseni – elääkseni teen tietysti paljon muutakin. Olen lääkäri. Mutta ei, en ole sankarilääkäri, joka nyt suojaimin varustettuna taistelee eturintamassa koronaa vastaan ja jakaa lisähappea niille, joiden keuhkot eivät kestä enää ilman tukea. Olen työterveyslääkäri ja käytännössä se tarkoittaa, että hoidan useimmiten ihmisiä, joiden hapetuskyky on heikoilla aivan muista syistä kuin koronaviruksesta.


Voin sanoa kahdentoista vuoden kokemuksella, että valtaosa vastaanotoillani käyvistä kärsii stressistä sen eri muodoissaan. Toki ihan ”virallisia”, diagnoosikoodillisia sairauksiakin on monella, mutta useammalla on ns. oireilua, joka ei ole vielä sairautta vaan varoittava signaali siitä, että kaikki ei ole hyvin. Ja voin sanoa viidenkymmenen vuoden kokemuksella, että oman kehon viestit kannattaa huomioida.


Kauas karkailevat unet, kiristyvä pipo, aivosumu, ärtyvä suoli, epärytminen sydän, vanne rintakehällä, laahaava mieli, noidannuolet ja jokapaikan kirotut kolotukset. Jokaisella meistä on akilleen kantapäänsä. Heikko kohta, joka pettää ensimmäisenä, kun kuormitus käy yli sietokyvyn. Minulla menee unet. Sille on koodinsakin, F51.0, ei-elimellinen unettomuus. Jokainen joka on yrittänyt porskutella päiviä parin tunnin yöunilla tietää, että uni on ihmisen toinen luonto. Jos unettomuus jatkuu, jatkuu ja jatkuu, ei tiedä kohta enää mitään.


Tällä hetkellä en ole edes työterveyshuoltorintamassa tukemassa koronan uuvuttamaa kansaa. Sillä kuormitus siviilielämässä kävi yli äyräiden niin että pipon resorit paukkui. Sairausloma kuulosti ensin rintamakarkuruudelta. Mutta auttajan olisi osattava tunnustaa rajallisuutensa. Sitä olen opetellut jo kauan, mutta kertausharjoitukset tarvitaan näköjään toistuvasti.


Varovaiseksi tekee sekin, ettei tiedä kuka on vastassa, kun lopulta nöyrtyy hakemaan apua. Toisen lääkärin armoille joutuminen ei välttämättä houkuta, sillä ammattikuntaamme vaivaa vaativuus ja jaksaajaksaa-mentaliteetti. Toki tervettä muutosta on havaittavissa orastavana. Jos sairausloman voisi kirjoittaa itse, moni lääkäri tekisi niin. Lääkkeitähän me voimme määrätä itsellemme. Mutta itseriittoisuuden tai oikeammin itsensä väheksymisen tie johtaa pahimmillaan umpikujaan. Lääkärit eivät loista saikkutilastoissa, itsemurhatilastoissa kyllä.


Koska lääkärin on tunnetusti niin vaikea hakea apua, Lääkäriliitto tarjoaa jäsenilleen luottamuslääkärikäyntejä. Kolme luottamuksellista ja ilmaista käyntiä. Hyvä alku. Minäkin hakeuduin luottamuslääkärille keväällä 2018. Yksi parhaimpia päätöksiäni viime vuosina. Minut vastaanottanut psykiatri ei kirjoittanutkaan minulle hoidoksi joka-aamuista ruoskintaa, jotta pääsen liikkeelle ja liikuntareseptiä työpäivän jälkeen nautittavaksi hammasta purren ja hikiliina verta tihkuen. Hänellä oli armokäsitys kohdallaan.


Olen osatyökykyinen lääkäri. Tarkoittaako se samaa kuin kokki ilman makuaistia? Siipirikkoinen lennonopettaja? Tekeekö omat raihnani minusta arviointikyvyttömän niin että samaistun luokseni tuleviin unettomiin, masentuneisiin, läheisensä menettäneisiin liialla empaattisuudella. Kirjoitan pitkän saikun, koska olen tuntenut väsymyksen itsessäni niin lamauttavana.


Tekisin heille kuten olisin toivonut itselleni tehtävän jo ajat sitten.


Se ei ole huono periaate. Sillä se asettaa meidät samalle viivalle, elämänlangalle, joka voi katketa jos sitä venyttää liikaa. Ja vain suostumalla ihmiseksi, joka tarvitsee toista ihmistä ollaakseen ihmisempi, me voimme yhdessä löytää aina uudestaan ja uudestaan elämän punaisen langan.


Renkajärveen aamupulahdukselle kävellessä taivaanvuohi määki ja korpit kraakkuivat. Äsken katselimme mieheni kanssa keittiön ikkunasta kuinka viisi peuraa käyskenteli pihalla ja tunsin ilon ja kiitollisuuden pirskahduksen tästä ihanasta paikasta, jossa saamme asua. Eläköön Kvakkula! Siitä tiedän, että olen vahvasti elossa, sillä syvässä masennuksessa mikään ei enää kosketa.


Kevät on tunnetusti vaikeaa aikaa monille. Itsemurhien piikki Suomessa osuu toukokuulle, kun luonto herää voimalla ja valoa ei pääse enää pakoon. Heleästi viheriöivä luonto vain korostaa marraskuuta sisimmässä. Ei jaksa kasvaa, ei jaksa edes herätä. Emme tiedä mitä koronakevät tuo tullessaan. Se on varmaa, että me tarvitsemme toisiamme, jokainen meistä. Sillä en minä, et sinä, ei kukaan jaksa yksin.

Toivon sinulle kevättä, joka ei häikäise valollaan sinua sokeaksi.
Toivon sinulle ihmisen, joka ottaa kädestäsi kun on liian pimeää.
Toivon että uskallat pyytää apua.
Toivon että jaksat kaiken mikä on, enempää ei tarvitse kestää.
Toivon sinulle voimaa tähän hetkeen, enempää meillä ei olekaan.

Rakkaudella,


Ansku

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s