Kuudes kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Täytän huomenna 50 vuotta ja kuoleman puolikas alkaa. Siitä on enteinä monenlaiset raihnat ja rypyt sekä ulkoisen ja sisäisen näkökyvyn muutokset. Viikon sisällä olen käynyt kahdesti lääkärissä, silmälääkärissä sekä psykiatrilla, jonka erikoisalaa on sisäisen näkökyvyn häiriöt. Huomenna käyn syntymäpäiväni kunniaksi työterveyslääkärillä hakemassa B-lausunnon. A-luokassa olen enää vain ajokortissani.


Kaksi vuotta sitten uutena vuotena väsäsin kiihkon ja samanaikaisen syvän tyyneyden vallassa kuolinkansiotani. Tämä lähinnä helpottaakseni perikuntaa, sillä eiväthän he voi mitenkään tietää missä kaikissa pankeissa minulla on tili, kuinka paljon on lainaa ja pikavippejä, missä on vakuutukseni, minkä seurojen jäsen olen, salasanoista puhumattakaan. Perunkirjoituksia varten tarvitaan lisäksi virkatodistukset jokaiselta asuinpaikkakunnalta ja koska paikkakuntia on kertynyt peräti 23, ne kannattaa olla jossain tarkkaan kirjoitettuna muistiin perillisten työn helpottamiseksi.


Olen edelleen elävien kirjoissa ja sisälläni lepattaa vahva liekki. Olen saanut kahden vuoden aikana muutamia lisädiagnooseja B-lausuntoon, mutta mikään niistä ei tapa minua. Olen nöyrtynyt hankkimaan dosetin ja hieman tarkkailemaan ruokavaliotakin, jotten tuki suoniani täysin pekonikananmunasipsipopcornsuklaajäätelö-dieetilläni.


Olen lukenut jostain self help – kirjasta, että vaihdevuosien myllerryksessä nainen löytää itsensä uudestaan ja usein palaa samoihin kiinnostuksen aiheisiin, joista nautti ennen kuin murrosiän hormonimyrsky sekoitti pään ja sielun. Antaudun nyt siis hetkeksi – vältellen kliinistä, syväpsykologista analysointia – tutkailemaan olenko samoilla linjoilla tytön kanssa, joka joskus olin.


Lapsuus:
Tykkäsin popcornista, jäätelöstä, joulukinkusta, äidin tekemistä ranskalaisista ja tikkunekuista. Ruisleivästä, jonka päällä on voita ja hookooblöötä. Maitosokerikahviin uitetusta pullasta, jäätyneestä pullasta, korva-, voisilmä- ja kookospullasta.


Äidin mukaan tie sydämeeni kävi vatsan kautta.


Rimmilä 2020:
Söin eilen iltapalaksi popcornia. Ja tänään ruisleivän (hookooblöötä kaivaten) sekä laskiaispullan. Tikkunekkuja lukuunottamatta herkkuruokien lista on ja pysyy samana. Paino kummasti vain nousee.

Tie sydämeeni käy edelleen vatsankin kautta, mutta sinne on myös muita teitä, tutkimattomiakin.


Lapsuus:
Lapsuuteni ensimmäiset seitsemän vuotta mummolani oli Kursussa, Lapissa ja se oli yksi maailman parhaimmista paikoista. Tai ei oikeastaan paikka itsessään, vaan mummo ja pappa. He isännöivät leirikeskusta, joka oli Kursun kirkon yhteydessä. Kirkolla pidettiin tietysti myös hautajaisia.

Mummo on kertonut, että olin noin kolmen vanha, kun halusin ehdottomasti osallistua ventovieraan ihmisen hautajaisiin. Istuin kirkon penkissä muun suruväen kanssa ja itkin vuolaasti. Lopulta kipitin mummolan puolelle ja huokaisin raskaasti:

– Mummo, nyt en jaksa itkeä enää.

Rimmilä 2020:
Mummolani on jo ajat sitten siirtynyt Savonlinnaan, mutta ”Kursu” kulkee mukanani. Soitan säännöllisesti 91-vuotiaan mummoni kanssa. Itkemme joka kerta tavatessamme. Pappani hautasin viisitoista vuotta sitten, mutta yhä kuulen hänen puhettaan sisimmässäni.


Itken paljon, viimeisen vuoden aikana ehkä tavallista enemmän. En pidä itkemistä lainkaan pahana asiana. Itse asiassa itkeminen on minulle merkki siitä, että voin hyvin. Saan kiinni siitä mikä liikuttaa, mikä kouraisee, viiltää sopukat auki itkun tulla. Monin kerroin järkympää ovat olleet ajat, jolloin kyyneleitä ei tullut.


En enää hiivi kirkkoon vieraiden ihmisten hautajaisiin. Sen sijaan pidimme kodissamme vajaa viikko sitten itkuvirsikurssin itkijä-shamaani Susanna Aarnion johdolla. Se oli syväpuhdistava kokemus, jossa yksityisestä itkusta tuli yhteistä ja toisaalta yhteisön itkut kuljettivat kohti omia kyynellähteitä.


Lapsuus:
Paras kaverini oli pitkään Elsa, äidin ompelena iso pehmoleijona. Sen turpa oli tehty pikkuveljeni oranssin ruskeista sukkahousuista.
Ennen kouluikää serkut olivat merkittävimmät ihmislapset elämässäni. Olin erittäin arka tutustumaan kehenkään ja sitä paitsi asuimme usein jossain perähikiällä. En toisaalta muista kaivanneeni ystäviä.

Joulut ja kesälomat olikin sitten riemukasta oloa serkkujen kanssa. Kursun kirkon rapattua seinää vasten sai tyynnytettyä itikanpuremien sietämättömän syyhyn ja kaatosateella kylvimme räystässuihkuissa. Valtasimme usein Kursun kirkkosalin. Yksi lempileikeistäni oli leijonankesyttäjä. Osa oli leijonia, osa paimensi ja koulutti leijonia tekemään temppuja ja olemaan syömättä ihmisiä.

Rimmiä 2020:
Asun perähikiällä ja olen päivä päivältä arempi tutustumaan uusiin ihmisiin. Oikeastaan jopa välttelen ihmisiä, vaikka osaan toki käyttäytyä ystävällismielisesti. Ja tarvitsen hyvin paljon aikaa toipuakseni sosiaalisten suhteiden aiheuttamasta ”kuohunnasta”.


Ehdottomasti paras ystäväni on leijona. Mieheni horoskooppimerkki on nääs leijona (joten uskottavahan se on, että tähdet tietävät jotain). Lapsuuden leijonaleikeistäkin on mitä ilmeisimmin ollut apua. Ainakin mieheni on sanonut, että olen kesyttänyt hänet.


Lapsuus:
Nautin uimisesta, vedessä kellumisesta ja sukeltelemisesta. Opin uimaan 4-5-vuotiaana. Vedessä painoni hävisi, pinnan alla kumea hiljaisuus.

Lapissa vedet eivät lämmenneet kunnolla kesälläkään, mutta se ei haitannut. Olimme Pohjoisen sinihuulista aatelistoa. Luonnonvedet olivat parhaita, mutta uimahallitkin kävi hyvin. Halleissa huulein sinerryksen sijaan silmät hohtivat särjenpunaisina.


Rimmilä 2020:
Kesä vuokramökillä joen rannalla ja muutto Rimmilään järven äärelle oli lottovoitto. Muistin taas kuinka nautinkaan uimisesta luonnovesissä. Kesällä rantasauna lämpesi päivittäin, nytkin 3-4 kertaa viikossa. Viikko sitten aloitin miehen kanssa aamuiset avantopulahdukset.


Ei mikään koskaan milloinkaan ole rauhoittanut minua yhtä tehokkaasti kuin sauna ja uiminen. Diapamkin jää valovuosien päähän. Vedessä lilluen koen keveyden, jota en saavuta missään muualla. Avannossa tästä ei ihan pääse nauttimaan, joten talvella turvaudun uimahallien tarjoamaan arjen kevennykseen.

Jätän keittiöpsykologiset pohdintani tähän tällä kertaa, mutta alan vakuuttua siitä, että olen löytämässä itseni yhä uudestaan. Ja ilokseni totean, että joltain osin en koskaan ole kadoksissa ollutkaan. Ehkä vähän hukassa.

Rimmilän perukoilla arkaillen, mutta rohkeasti hiipien, hapuillen seuraavaa vuosisadan puolikasta kohti,


Ansku

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s