Viides kirje

Tervehdys Rimmilästä!

Jatkan vielä risteyksistä, sillä aihe on nyt pinnalla. Katsotaan minne se vie.


Risteysalueella kannattaa toimia nopeasti ja varmoin ottein. Suunnan fundeeraaminen voi olla tuhoisaa itselle ja toisille, pahimmillaan päättyä kuolemaan. Näin siis konkreettisessa, näkyväisessä elämässä. Sen sijaan sydämen ollessa risteysalueella kiirehtien tehdyistä päätöksistä tai ajamisesta automaattiohjauksella ei hyvää seuraa. Yksi surullisimmista seurauksista on kuoleminen pystyyn.


Pystyyn kuollut ihminen hymyilee, hänen t-paidassa lukee Carpe diem ja hän todellakin tarttuu, takertuu ja kuristaa kaksin käsin hetkenkin hengiltä. Napsaisee ohimennen kuvan kuolinkamppailusta ja päivittää sen tekstillä ”Hetki itseni kanssa”. Vaikka rehellisempää olisi myöntää olevansa heTkihieverissä.


En halua kuolla pystyyn, en läkähtyä hetkihieveriin. Haluan elää kotiutuneena keskeneräisyyteeni. Kuulostaako tuokin kliseeltä, ummehtuneelta sanonnalta?


Teen pikaisen kahden hengen gallupkyselyn ja heti perään googlehaun sanoilla kotiutuneena keskeneräisyyteeni. Puolet eli yksi haastateltavista ei ole kuullut sanontaa viimeisen kuukauden aikana, mutta tulosta sotkee se, että hänellä on vaikeahko muistihäiriö aivokuumeen jäljiltä. Toinen haastateltava on jäävi, sillä hän on tutkimuksen tekijä. Google antaa vain yhden tuloksen haulle ja se liittyi aivan muuhun asiaan kuin mitä yritän tuolla termillä ilmaista. Tulos on siis lupaava ja luulen, että otan termin käyttöön. Kunhan olen ensin vähän mutustellut sitä.


Olen keskeneräinen. Erä on kesken. Ja se tarkoittaa, että peliä ei ole vielä pelattu loppuun saakka. Keskeneräisyys on siis syvimmiltään positiivinen asia ja toivoa antavaa.


Olen kotiutunut. Tähän ei riitä, että koti on olemassa. Sinne on myös kotiuduttava eli löydettävä kodin tuntu. Se syntyy, kun olen turvassa. Lattia, seinät ja katto suojaavat minua sateilta ja kylmyydeltä, paahteelta ja myräköiltä. Mutta todellinen kodin tuntu syntyy, kun koen että olen paikassa, jossa voin laskea suojukseni, riisua kulissit ja asettua olemaan paljaana. Haahuilla rönttövaatteet päällä tai ilman ja päästää ilmat pihalle kummastakin päästä. Vaihtaa carpediemit kotoisampiin sanontoihin kuten: joka pierua pidättelee sillä on muutakin salattavaa.

Kotiutuneena keskeneräisyyteeni on siis lepoa ikiomalta tuoksuvassa elämässäni, joka on aina kesken. Kunnes eräänä päivänä minua ei enää ole kosketeltavassa muodossani. Peli on pelattu ja vasta silloin tiedetään mikä lopulta oli erän pituus. Voittaja ei selviä koskaan. Häviäjästä ei ole hajuakaan. Sillä elämä ei lopulta edes ole peli.


Täällä Rimmilän perukoilla yhtäkkiä havahduin siihen, että kotini on laajentunut. Kun kerrostalokodin ovesta lähti ulos, niin ehdottomasti viimeistään lähiAlepan nurkalla tuli tunne, että en ole enää kotona, vaikka takin alla olisikin ollut yöpaita ja jalassa varvaskengät talvipakkasella. Wifi ilmoitti jo rappukäytävässä, että olen poistunut taajuusalueelta. Mutta täällä sain jo heti ensimmäisistä päivistä lähtien kävellä reilun kilometrin ennen kuin tuli tunne, että olen poistunut kotoa.


Viime viikolla löntystellessäni hiekkatietä pitkin kolmen kilometrin päässä kotoa tajusin, että tien vierellä humisevat kuuset ovat samaa metsää, joka jatkuu kodin nurkille saakka. Ja lävitseni pyyhkäisi autuas kotouden ja kiitollisuuden tuulahdus.


On toki päiviä, jolloin kuusien ikivihreäkään ei saa minua rauhoitettua. Jäytävä vierauden tunne saa aikaan singahtelua sinne tänne. Kodista tulee paikka, jossa säilytän henkilökohtaisia tavaroitani (Wikipedia). Siirtelen tavaroita ja kalenterimerkintöjä maanisesti paikasta toiseen tai makaan ahdistuksen tai apatian vallassa vällyjen alla. Ja mietin myöntäisikö Kela vielä kertaalleen minulle kuntoutuspsykoterapian, jotta voisin edes analysoida tilaani hallitusti 45 minuutin paketeissa kerran viikossa.


Tässä kohtaa termilläni on todellista käyttöä. Sillä juuri tässä tarvitaan keskeneräisyyteen kotiutumista. Sitä että kaiken vierauden, ailahtelujen, hyperflown ja merkityksettömältä tuntuvien arkinurkkien päällistelyn, paskan ja parfyymin keskellä annan kaikelle luvan olla. En kiirehdi pois, sillä en (helvetti soikoon!) pääse pakoon kuitenkaan. En myöskään polta kalentereita kuvitellen sen vapauttavan minut. Yritän antaa hengityksen virrata vapaasti. Mutta saan myös pidättää hengitystäni, jos kuvittelen sen helpottavan oloa. Miksi en saisi? Luonto hoitaa kuitenkin asian niin, että jossain kohtaa minun on vetäistävä ilmaa sisään.

Ja erä jatkuu. Paitsi jos on tullut minun aikani siirtyä paremmille erämaille.

Terkuin,

Ansku

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s